Aikaa menee varmasti!
Siihen asti,
asutus liikkukoon mukana.
Mitä siis matkasta,
ei ainuttakaan haettua,
etsittyä,
löydettyä.
Jokaisen mah,
omituisen turvasataman kautta mentynä.
Pitkälle pääsyä ilman purjeita,
se on varma.
Hulivilihärveli vie ja vei,
vieden vejon.
Vaijereita vain löysemmälle,
ettei tiuku sammuisi.
Olkaas tuuliajolla ilman purjeita.
Kaiken onneksi,
aina voi kokeilla surffausta.
Pöpelikköjen heiluessa aina vain lähempänä,
ja lähempänä.
Tajuten yksisuuntaisen olevan yksi oikea hetki!
Rikkoa totuttua kaavaa.
Yhden kehän mennessä umpeen,
toiseen poistuttaessa.
Katulamppujen hentoisessa loisteessa,
heijastuu peilausta aatoksista.
Kiristyy,
ja kiristyy.
Päällisen lavetin sisällä paukahti,
loppukiristysten kaukaloissa,
ilman reunoja.
Meneekö takaisinpyrintä täysin mahdottomaksi?
Kuin lukisi mytologian perusteita lukisi,
edes vähän tarkemmin
ylipompatessa on kädellä pitoa,
mutta!
Onko maata mihin tömähtää?
Tervetuloa!
Kääntykää heti kannoiltaan,
jos siltä tuntuu.
Kukaan ei pakota tai käske,
sen enempää odota tai halua.
Pienillä symboleilla näkyviksi,
miten saadaan hullunkurisin kirja teokseksi.
Tuupertua kansien väliin,
ja,
voida olla hetki paikallaan.
Jäätävän informaatiotulvan jälkeen,
tellus tallusteltavissa uusin silmin.
Etteikö yksi siihen riitä?
Sanaharkkaa hyvin omituista,
liiankin totista.
Pakat vaihtuneet,
siinä sekoittuneet.
Jokerit karkasivat pahemmalla hetkellä.
Nopatkin..
Pelkkää kuvioitten kolinaa.
Millä voisi valloittaa,
ja samain toistot pysähtyisivät.
Kuningatar ja Kuningas syötyinä ilman pelkoa,
vanhan pelin muokkauksesta.
Missä oveluus on pahasta,
kieroon silmiin katsomista.
Vapaaksi asti taistelevat,
katoavaisuuden ollessa sana vain.
Kontillinen kannettavaa,
hautaan saakka tervaiseen.
Uppoaminenkin on hitaanpuoleista.
Mitä parhaimmalla onnella,
kiitokset siitä.
Milloin sarkofagi tyhjenikin,
ei kokoa riitäkään.
Tarvitse kuin istua alas perseelleen,
jammailla musiikin sallimaa tahtia pitkin.
Ryhmälaulujakin saattaa pitäjillä tapahtua.
Hajanaisin askelin,
matkaan tulee metrejä lukemattomia seikkailuja,
laskematta unholaan jääneitä kilometrejä.
Verrattomia ajatuksia iltahämärässä,
ojien pohjia halailemassa.
Kaiken sen klassisen sekunnin kohtaalla,
saatetaan pahemman kerran valmistaa soppaa oivaa.
Ei se valu,
kuohuaa yli.
Tuhoaako,
vaiko tehoaako?
Tuhkaajilla,
että kaivajilla suurempi pulma.
Liikaa ylipompattuja,
omiin käsiin toista.
Mitä sitten tapahtuikaan..
Valmiita purnukoita jaolla,
kädet yhteen pitkälle hierottuja.
Ihon palaessa puhki,
lueppa silloin kämmenistä.
Tarjoten vain sitä,
mitä jo on.
Kutsun houkuttelevan saavuttua,
levottomat jalat vipattavat tahdittomuuttaan.
Muiden kuljeskellessa edestakaisin,
sen kummemmin omiaan miettimättä.
Tuhkasta,
Feeniks-lintukin kuoriutuu.
Kylmäin terä henkeään salpaa,
ruutikin tuoksuu vienosti.
Kevyet askeleet,
muuttuikin juuri astetta raskaimmiksi.
Onhan planeettojen tutkimisessakin sääntönsä!
Ei pinnalla,
ellei siihen tahdo jäätyä.
Pintaraapaisullakin,
mennään liian ahtaalla.
Kunnes..
siihen väliin löytyy reitti oiva käytäviin.
Miten tappaisi aikaa parhaimmiten,
rauhallisemmalla ympäristöllä.
Ilman muuttuvia tekiöitä.
Pysähtyen hetkeksi seisoskelemaan,
kohdistamaan katsetta tarkemmin suurennuslasin läpi.
Mielellään polttamatta silmiään.
Askel kerrallaan,
kunnes aika seisahtuu.
Alkakaa vain taaksepäin katsoa,
uteliaat kyllä tietävät.
Hirvittääkö edes miettiä,
etteikö sielä välttämättä olisi mitään.
Virheitä monia,
erheitä kaikilta.
Näkökentän sumentuessa,
ei edes lepakko voi suunnistaa pintaa.
Mitätöintiä varoen.
Tilannetajun katoamisen myötä mennään sanattomana,
nautitaan raikkaudesta aurinkojen paisteessa.
Lämpimän kostean tuulen viilentämänä.
Selkärangan nikamia etsitään jatkuvalla syötöllä,
mitkä ovat matkan varrella kadonneet.
Letkeällä olemuksella maustettuna.
Sivunvaihdot tapahtuvat keveästi,
mutta ei sanat uppoa koppaan tietoiseen.
Jos jo jotain tiedät,
menee se ohi korvien.
Kuten lentokoneen suhinä ja ininä,
kaikki oleellinen kannattaa olla juuri silloin matkassa.
Päänsärykä painavaa unohtamatta,
tulee tuttu aamurutiini olemaan taattu.
Ennen korjaussarjan korkkausta,
pienellä morkkiksella.
Tupakin katkun levittäytyessä huoneesta huoneeseen,
tyhjien tölkkien pohjilta,
pussikasojen reunoilta.
Että ei,
ensi viikon ruokarahoja tarvitse miettiä.
Kantapäät ruvella kuljeskeltu kadulta toiselle,
tuntien maailmanvaihdoksen ympyrän.
Mitä ollaan sorkittu,
töhritty,
ja jätetty vapaaksi kuljettavaksi.
Mikä pitäisi lopetuttaa heti!
Tunkeilu on tunkeilua.
Pohjalle heitettynäkin,
oivaa koetellaan pöytäsiirtymän rullilla.
Muodossa,
jos toisessa.
Kaikille on oma roolinsa.
Tilaa löytyi sopivasti pieniä määriä,
millä paikkaillaankin janon aiheuttamaa pientä parin tunnin syväkoomaa.
Haaveiluissakin,
turvasataman loistaen näkyvintä poissa oloaan.
Harkitaan uudemman kerran,
kannattaako ottaa riski,
ja ruveta kurkkailemaan olkapäiden yli.
Näkymä näkymättömäksi,
öljylamppu täyttyneenä.
Kapistuksena valaiseva,
turhan helposti syövä ja täyttyvä.
Isoja maailmoja pienessä mittakaavaassa.
Tietojen lisääminen eriskummallisiin tilanteisiin,
mikä ajoikin psyykeen kahdeksi.
Väkipakolla näyttävin.
Onko resu pakollinen,
päätöksen ollessa toisella.
Ainakin talo jää hyvin vahdituksi,
ensimajoitusten aikanakin.
Nopeasti ja ytimekkäästi ei,
ei,
ehkäpä kiikareilla turvallisen välimatkan päästä.
Jälkijäristykset kantavat matkansa sitten jumalattoman paljon pitemmälle,
kävelevien kivipatsaiden kanssa käsikkäin.
Liiankin lähellä mennään kantavilla askelilla,
tömähtelyiden jäädessä sikseen.
Hopeain sileät kasvot,
tai katinkullan riipukset.
Pahimmilleen punaisia pisteitä,
tiedä mitä varoa.
Kirii,
kirii,
kirii.
Odottajan jalon taidon ongelmaa synnyttäessä,
mitä hätääntyneimpiä ratkaisuja tulee tehtyä.
Joita ei sittemmin voi peruuttaa.
Sisällön ollessa haluttu lukea,
täytetään sitä toisaalla,
vähän millä sattuu.
Ylityö ylityönä.
sammaleella peittyy,
aamuringoille kasvavaksi.
Tietäen kuka,
tai mikä,
sitä tekeekään.
Yrityksistä huolimatta.
Tiputetaan vääriä
valheellisia,
kaikenmoisia.
Joka sattuu aiheuttaamaan..
hellvetinmoisen päänsäryn alun,
vierailla kielillä.
Jota nyt sattumoisin kykene ymmärtämään.
Kevättä siis odotellessa.
Hiljaisuus on hiljaisuutta,
melut meluina.
Häiriötekiöitä löytyy aina,
oikean mielialan löytämiseksi.
Se vasta töitä aiheuttaakin.
Keskittynein katseinkin pyöritellään silmiä mukana..
fifty fifty mahdollisuudella voittaa..
Mitä hienoin ja halutuin..
Äärettömällä määrällä toiveita..
Mielikuvitus pelkkänä rajana.
Huijutuksia tulee toteen.
Yhä varoen,
varovammaksi kaikki muuttuu.
Keskustelut päättyvät A:sta,
I:iin pieniin pilkkuihin,
saati pisteisiin.
Tarvitse uskoa tästäkään,
ihan jokaista sanaa.
Turvahelyillä kasattavaksi,
mielen omaa painottomuutta tasapainollisemmaksi.
Loistokasta talveakin katselee mieluusti.
Kylmäin läsnäolo puetuttaa onneksi lämmintä päälle.
Vaikka tappiolla menee,
että pikkuhilut ropisee
Onhan riskejä otettava,
elämän suola,
ja niin edelleen.
Tumullista kierrettä vääntyy,
missä rautalanka.
Parvit myöhäisetkin seikkailevat minne sattuu.
Ohjaa niitäkään oikeat magneettikentät.
Todellisuuteen pyrkivät hekin,
jotka ovat muualta tulleet.
Jätetään kliseet sikseen,
ja pidetään olennainen.
Vaikka sekin turhalta tuntuu.
Paljoa ei tarvita.
Hetken verran kupin kahvia,
vettä,
sekä sen pitkän nautinnollisen tupakan.
Muutamien rivistä lukemisten jälkeen,
tulee pakat olemaan entistä sekavampia.
Äänien syksyisten pitäisi olla jo kadonneet,
kovimpien pakkasten edetessä.
Pääskööt toivottavasti määränpäähänsä.
Minkälainen odotus olikaan palkittu myöhästyneellä ajalla?
Ehkäpä voivat jäädä tasolla pois,
minne ei anneta kävellä.
Mitenkä siihen vastata?
Jakajan jakaessa uusia kortteja pöytään hihaastaan,
muistaisi edes päättää panoksen tällä kertaa oikein.
Olkaa hyvä vain,
kerran se kirpaisee ruletin rullan pyöriessä.
Silloin,
jos joskus.
Kannattaa toivoa vain parasta.
Päätöntä miettimistä,
päätyneillä ehotuksilla.
Kuuluisa raja etenee jossain,
umpikujakin kummittelee.
Mutta miten koittaa olla sekoittamatta liikaa pakkaa?
Missä sitä ei tulisi helpolla vastaan.
Etsinnän ollessa pitkä,
haettua haetaan.
Huivia kannattaa nostaa juuri sen verran suun eteen,
että hengittäminen luonnistuu kuivan kurkun kanssa.
Tyyntyessä pöly laskeutuu ylle,
myrskyn lopettaessa viimeistä yöllistä puhuriaan.
Lämpimän tuulen mukaan,
auringotkin nousevat tekemään korventavaa tuhoaan.
Minne ne on suunniteltukin paistattelemaan.
Mihin ei,
mahtipontisimmat tähdet kykenisi.
Kuunkin tehdessä nousuja ja laskujaan,
vesistöjä tanssittaen.
Liiankin hyvään tahtiin,
pasmat sekoillen monta sivua tiedossa.
Eikä tarvetta liikkua.
Mistä sen löytäisi,
ettei sitä näkisi?
Kusetuksen mennessä kohti sotatantereita.
Syvästi jätettynä,
mitä leikkisin ja hyödyllisin päivällä,
ei niin yöllä.
Varpaat,
mille kaikki aukovat päätään jatkuvasti.
Todellinen ihme,
että säikytteleekin kaiken aikaa.
Pahemman kerran muistuttaen yhä olemassaolollaan
polttopisteiden nousiessa uusille korkeuksille.
Lämpö on päätä huumaava,
loppuun polttava.
Onko onnea yksin liikkujalla,
tuoden sanaa toiselta kuultuna?
Miten pyyhkäistä sillat,
tuhansien järvien maasta juurineen.
Mihinkään sekään etenisi,
suunnitelmassa edetä.
Kuten nykyajan tulevaisuuden hiljaisuus!
Luotiin loinen tallailemaan isokenkäisen askelilla,
missä ei ole mitään järkeä.
Ja uutta yritystä hakemassa.
Miten meni pilalle mennyt raja,
jota hakataan toisten päihin itten viimeiseen saakka.
Ja hatkat tulee heti.
Jatkuvat ahdistavat tunteet ottavat enemmän valtaa allensa.
Varpailla seisoskelua fiilistellään äänennopeutta vaihtuvien,
tunne-elämän myllerryksessä.
Askeleella tai kaksi edellä,
ettei jäisi kenenkään jalkoihin.
Filosofinen tajunta herää,
ja nytten tarvittaisiin rikkaruohoa!
Kaiken kansakin päitään nosteli.
Miten päätyi pää,
pää päällä?
Ideat pohjautuvat,
ja heurekaa huudellaan!
Terveyskin hitusen hakoteilla.
Älä pasmaile,
tuhti haihdutus tiiossa.
Silmille on tuotuna,
vapaasti valittavissa,
mahdollisuuksie ovia mistä kulkia.
Tietyin ehdoin tietenkin,
saa kurkata silmän kääntöpuolelle.
Jos vain tietenkin huvittaa.
Onhan sekin sanomatta selvää,
minkä niistä valitsee.
Jep!
Juuri sen oikean.
Juuri vasemmanpuoleisen viereisestä.
Minne on hiirenloukku asetettu näpäyttämään sormille,
ettei unohtaisi rikkoa lasia napin edestä.
Kun varmuutta ei tule mistään vastaan..
Kuitenkin nauraminen on helpompaa kuin koskaan ennen.
Tietäen sen,
mitä varmasti tietää.
Ekalla siveltimellä kohdillansa.
Kynä laulakoon turhan kirjallistumatta!
Asutetaan maailmoja huilaita,
mahtavia pimeitä.
Kuka sitä johtikaan,
jos ei kukaan?
Kaikuja kuulee itsensä.
Haikuviivana koitetaan kusta,
pystysuoraa seinämää pitkin.
Fiilikset nollissa tyhjällä päällä.
Likimmin pelkkää kaukaisuutta,
mikä räiskyykään?
Vitsiksi heittäisen sijaan..
Herätetään uteliaisuus ihmettelemään mukaan!
Pahemman kerran juuri,
eikä melkein,
aikaan sitoutunutta.
Pesten kasvoja unihiekan karheudesta,
ja niitä tutkimaan.
Sen mukaan taas valmistaudutaan seuraavaan siirtoon ratkaisevaan.
Kuningattaren uhatessa Kuningasta.
Pakoon,
vai,
urhaus?
Vaihtoehtoja on monia toteutuskelpoisia,
mutta ei yhtään mieleistä.
Puolen laitetut taitokset,
tekevät taktisesti ohjattuja raketteja enemmän tuhoa.
Mihin katosi pysäkki?
Kuka ottaa kunnian mitä ei ole,
tai tule tavalla tunnetulla?
Varsinkin heti hermojen testailussa,
kun taas muistettiin.
Etsitään paikkaa majoittuvaa.
Ei sitä helpolla,
tai siis helpollakaan löydy.
Tyylinsä kylläkin.
Jääkö silloin muut matkasta?
Aivojumitiloissa tyhjää lyö käyrät.
Mitkä sitten sytyttäisivät sitä kynttillää hivenen,
ehkä katkonaisesti himmeällä hehkulla palamaan.
Kunnes sataman majakka rupeaa pyörimään omaan tuttuun tapaansa,
esitellen ympäristön pimeää kauneutta minne mennä.
Ymmärrys tipahti..
Vahtija siis vahtii itseään,
mutta miltä?
Mettää puilla,
aavaa peltoa ruista.
Maaliviivojen ylityskään,
ei tee syytä pysähykselle.
Mitä laitetaan vastaan,
kaikkeuden yhtäkkisessä katoamisessa?
Lankana omalla paikallansa,
punainen vain hakusessa.
Surullista melankoliaa?
JA VITUT!
Maisemien vaihdoksia kiitos.
Baareissa kun käy enemmän sivistynyttä porukkaa,
enemmän kuin tajuaa koittaa ymmärtää.
Tai,
mitä suotta.
Painuten suosiolla ymmärryksestä suoraan,
kukkaruukun kautta tähyilemään taivaita muuttuvia.
Albumitkin solmussa naureskella,
pientä määrää kieletöntä.
Silmä pahasti sammaloituneet,
näy niin mitään.
Korvat tuhoutuneet bassoilla,
ja kitalaki poltettu pahalla karstalla.
Tervasaippuuaa voidaan kaivaa tuhkausten jälkeen.
Onnenkeksikin sisälsi muuta kuin paperisilppua,
timantin sisältöineen.
Lintujen lentäessä paikoillaan taaksepäin.
Ovat nähtävämmin maailmojenkirjat menneet,
pahemman laatuisesti keskenään sekaisin.
Moniin käännettäviin sivuihin,
loppuu vaikutusvalta yhtäkkisesti.
Pitäisikö siis tyytä jäämään katsomaan sivusta,
normaalista poikkeavaa näytelmää.
Puhdasta improvisointia parhaillaan.
Maailmojen peilien kautta tanssahtelu.
Paha paikka,
paha maailma.
Jos ymmärtää.
Lankoja jaellaan,
mutta miksi ei kukaan niitä haluakaan?
Mitä ne ovat,
kysyttäisiin ensin.
Eikä sitä sitten kerrottaisikaan.
Miksei ihmeessä heittäytyisi mukaan heilumaan,
heinäseiväs hulluuteen.
Järki hooi!
Koittaa olla jättämättä.
Logiikan tippuessa kärryistä,
jotakuin viimeisen mutkan aikana.
Tienkin ollessa edelleen,
täysin suora oma itsensä.
Varjojen kulkijahan tiedetysti,
ja hyvin oletetusti!
Pystyisi törmäämään itseensä.
Hipaisutkin kertovat itsenäisestä uteliaisuudesta,
mitä kukaan ei kerro.
Tietävät ja tuntevat,
mutta eivät tee niillä mitään.
Valitettavasti toistoa..
Paskiaisia on monen perkeleen erityistä.
Asetetaan ghettoblasteri paikoilleen,
nauttien hämärtyneestä illasta.
Tilanteiden monimutkaisuus,
tavanomaisuuden vuoksi.
Sivuja on käännetty tiuhaan,
ties minne.
Mutta kuka silloinkaan siivoaa hukatut,
mettän oleva tulessa,
hukkasten kera.
Turvetta turpa täynnä,
sohjoista paskaa tiiliskivinä.
Syitä on varmasti monia,
mutta mikä on oikea?
On nyörejä käsissä heitelty ihan minne sattuu.
Ken sen kopin on välil ottanu,
tietää ottaneensa.
Takauksia vailla ollaan komeina laukkoina.
Eikä sekään aina mene niin,
tietäen läsnäolon tuolta.
Aivokemioiden keräyksessä,
kummallekaan puolen ei voi tipahtaa.
Päädytkin loppuivat kesken.
Aikaa ei paljoa löydy,
tönimisten kohdilla.
Hei!
Olkaa hyvä ja jääkää,
täällä ei ole kiirettä mihinkään!
Mutta taasen..
tasaisen tikityksen äänen koveneminen kertoo kaiken.
Mielikuvien luomia kuvia seulotaan tarkkaan hajusta päätellen.
Pimeäin puoleinen katse toiseen tekee työtänsä,
ettei voi paljoa peitellä.
Mitkä ovat pahemman kerran ohi menneet,
etteivät sekoittuisi enempää.
Seinien jälkeen läpi käveltyjen,
kaatui laseja toinen toisensa jälkeen.
Sen sijaan..
Annetaan olla.
Monestikaan ei kannata takertua täysin turhiin yksityiskohtiin.
Vaihtuisi biisi tai jotain,
ei sen vaikeaa luulisi olevan.
Onhan hajoamattoman typeryyden valssi se,
valloittavin,
ja helpoin oppia.
Heiluen ihmismassojen keskellä,
valojen välkkyessä ympäriinsä.
Kieltämättä kipeää tekee sisään puraisut tukehuksineen.
Miten tuonkin nyt ottaa..
Väärin myös luultiin tipan laiton aikana.
Voimia vievää,
ei vahvistavaa.
Herkkyydellä on hintansa,
joka myös sattumoisin on paljon kalliimpaa pitää yllä,
kuin piilossa.
Jonka jokainen varmasti tietää osaavansa.
Psykologian sodankäynnin perusteet tulevat olemaan hyödyksi,
ennemmin,
tai myöhemmin.
Moraali ja etiikkakin saattavat joutua kilpasille.
Kumpikohan voittaa kädenväännön?
Hah!
Ympäripyöreästi helppo kysymys,
kompallisesti väännettynä.
Uskalluksen toivoissa raja heittävät,
mahdollisesti veivinsä.
Jolloin se askel,
yksittäinen pienen pieni askel.
Jäänee tärkeimmäksi.
Tilanteet voi aina valikoida puhtaaksi,
muutaman oikean silmäparin edessä.
Edes hukkuminen ei ole vaihtoehtona keskusteluissa siihen,
mitä voi saavuttaa.
Saatika kompastuminen kynnyksessä,
pienellä horjahduksella.
Jopa säästetty ruoka kannattaa annostella juuri nyt oikein,
tulevan reissun hinnan puolesta.
Nälissään nyt harvemmin on mukavaa.
Mielialavaihteluissa,
kiukunpuuskat,
ja tiuskaisut.
Kertovat ennemminkin stressiin turhautuneesta,
piilotetusta potentiaalista nauttia matkasta täysin siemauksin.
Miljoonakertainen palanen,
mainitsematta universaalia maailmankaikkeutta.
Harmina,
parasta anninta mitä jalostaa.
Miten portaaleja käyttävät huomatakseen,
ettei sitä kannata.
Jos ei ole varma tapahtumasta,
vastaan tulevasta.
Kielistä riippumatta,
painonsa arvosta lähes pelkkää..
Taskumatin kiertoa kehässä,
tunnelman keventämiseksi.
Ja orava on vihdoin valmis aloittamaan juoksunsa tiettyyn pisteeseen,
aloittaakseen alusta.
Minkä valitsee,
tekee se kummia.
Takaako usvan häipyminen kirkkaamman ilman?
Alkaako näkö sittenkin vain saostumaan enemmän sumun keskellä?
Itseensä vangittuna,
ulkona häkistä.
Löytääkö kadonneet,
siten palauttaa omilleen.
Turhan ytimekästä sulateltavaa,
mitä nyt ei välttämättä osaisi odottaa.
Vaunuihinkin mahtuu,
turhan monta erilaista kuljeksijaa kurkkimaan nojien yli.
Vaihtoehtoisesti niitä potkimaan.
Katseen ollessa kaukainen,
ikkunasta pihan pensas aitaan.
Valoisa peltomaisemakin kelpaisi,
ja joutuu tyytymään siihen mitä on.
Pieniin ja vähiin muruihin,
mitä paperin pohjalta joutuu nuolemaan.
Lentävät käärmeitten päät,
juuri siten lainehtimalla,
kuin niiden pitääkin.
Kunnioitusta tai ei,
menee hekin aalloillen,
lipoen ilmaa määrälliseen päähänsä asti.
Jumituskin on sallittua,
varokaa siten oikoreittejä!
Pahiten ansoitettuja miinoja.
Tikittävät vain yhtäkkiä,
eipä siinä muuta.
Nurkkaan ajetun tavoin,
mihin pystyttää puolustus huikeimilleen.
Muuten,
tuhon omaa.
Raikasta ilmaakin on hyvä haistella.
Jokseenkin,
sekin jää filtterien väliin.
Tilanteen sen sallimalla,
briiffaus on olennainen.
Se jatkukoon?
Täysin turhaa selitettävää,
nopealla tupakin mittaisella tauolla.
Tavarajunien lamppujen kolkatessa,
pillit pitkällä huutoaan siirtymään sivuun.
Kohtaavan ihmisvyöryn tilalle annoksi.
Odottavat konduktöörit ulkona kellojensa vietävänä,
hoputtamassa kiirehtimään.
Mukamaste aikatauluista höpöttävät,
suurinta tunnettua vitsiään.
Asian ollessa,
hemmeti paljon pitempi.
Kuin kuvitella saattaa.
Sivuteiden johdatessa pelkkää harhaa.
Osuutensa ottaneet,
ovat tehneet kaiken selväksi.
Saavuttaen vain lisää sitä,
mitä jo on.
Minne ei ole takaisin paluuta.
Pinkeänä kiirestä viulun kielen tavoin.
Monestiko käkikello pamahti ensimmäisen lyönnin puolivälissä?
Siksi!
Juokseva aika kuulostaa musiikilta,
tai kaappikellona paikalla.
Vähempikin riittää.
Ja ups.
Vuosia se vie,
vieköön sitten.
Hamuttiin seuraavaa pysäkkiä malttamattomana,
juomavarastojen täydennyksen vuoksi.
Tarkkoja laskelmointeja siitä,
kuinka pärjäsi joukko janoinen.
Ettei vain tullut jano uudestaan.
Laukkujen pohjat yllätyksiä täynnä,
joita kertyykin isompi satsi kerralla.
Miettien laukkujen summaa,
pohjatonta määrää unohdettuja tölkkejä.
Askeleet kulutettu täysin kokonaan,
niitä karkuun pääse.
Oli sitten isompia päitä mitä välttää,
katseita joita ei halua kohdata,
tyrkytetään vain.
Uutta purjetta ompelemassa siinä samalla,
oleellista ymmärtämättömyyttä lainaten.
Jännityksen tiivistyessä entisestään,
junien pysähtyessä,
ovien avautuessa kiduttavan hitaasti.
Muutaman hatunnoston,
ja vetten päällä kävelyjen jälkeen.
Läpi sumuisen taivaan peittämänä.
Puolivälin jälkeen kaikki lähes mennyttä,
omia menojaan.
Tilanteet valikoidut takautuivat,
ettei niitä paljoa ole.
Köysiä käsissä,
mitkä yhä uudelleen tarjotaan huomaamattomammin.
Sileeksi menee että heilahtaa,
täysin tuntemattomiin.
Tiedon siirtoa vääränä,
tulee se hetki kun tapaamme uudestaan,
uusin kamppailuin.
Pienen pieniin palasiin valmiiksi hajonneina.
Täysillä mukaan,
eikä hetkeäkään aikaisemmin.
Ollessaan oikein miellyttävä keskustelukumppani kyseessä,
ennakoituina laadullisilla jutuilla.
On sitä sen jälkeen hemmetin vaikea keskeyttää,
yöunetkin rupeavat jäämään vähiin.
Ja uneksiikin nukkumisesta,
pilvilinnan päällä.
Yksin olon paras puoli!
Helpompi hengittää otain muutakin kuin lattioita seinillä,
patjaa peittona.
Riitä rikkakihveleillä lakaistavaksi.
Ennemminkin he,
jotka sitä söivät itsestäänselvyytenä.
Luukkuja avataan,
sitten heti perään suljetaan.
Sisällöstä ei puhuta,
mutta yllättävää kylläkin,
pahemman kerran.
Tieto tulevasta pistää miettimään..
Mihin kaikkeen sitä päänsä saattaakaan työntää.
Muuta kuin suoraan lehmän paskaan,
siihen sitä itseään.
Miksei kyseenalaisteta sitä,
haiseehan sekin jo metrien päähän.
Pigmenttejä tutkiskellaan,
mihin sävyyn vaihtuvat.
Valkoisten pisteiden kunniaksi,
muuttukoon väristä toiseen sumuun.
Tiuku,
taskumatti,
ja kupponen kuumaa.
Rupeaa syntymään vain uutta aikaa vanhan edellä.
Tyhjää pöytää etsiessä,
löytyykin vallan omituinen nurkkaus mihin ahtautua.
Urakkaa suunnatonta lokeroidessa,
tulee sukkia ja kengänpohjia poltettua muutamia hassuja pareja vituiksi.
Pelkkää omahyväisyyttä aistittavissa.
Kuuntele monikaan,
ellei ole paikalla syystä.
Mihin järki lakkaa rysähtelemästä,
vaihdu kasvot ei.
Ääni sama toistaa nauhoitustaan,
minne radion laittaisi huutamaan paskaa taivaalle.
Hyvä naiset ja herrat!
Uutta on tiedossa,
mutta kukaan ei tule tietämään,
milloin ja missä.
Sattumoisista syistä elävätkin jo,
sen keskellä.
Yksinkertaisuus on hyvästä,
uteliaisuuden tappaessa.
Vain tilanteissa,
ellei huomaa kupletin juonta missä vejätetään.
Palkka on sen mukainen.
Arvoituksien sadellessa,
tupa täynnä kysymysmerkkejä.
Pommituksia pommisuojan sisällä.
Pommittaako pommi pommin.
Miljöö vaihtuu ilman kylmentyessä.
Eikä pipoa päässä,
järki jäässä.
Kiivetään talojen katoille tupakille mietiskelemään,
mahdollisten tyylipisteiden laskennaksi.
Tuulen soidessa.
Keskenään miksaillut biisit,
vetävät vertoja kikkailuille.
Etsimisen suhteen pähkäiltyinä,
vallattomana pomppi edestakaisin.
Pluralismisella kaavalla mentynä,
epäilevät kasvavat tietoisimmiksi.
Kasvavan paineen helpottaessa,
rauhanolon aikaan.
Kiirehtiä ei kannata missään muodossa.+
Kaikkien menessä ohjesääntöjen mukaisesti,
jokaista mahdollista yksityiskohtaa myöten.
Mitä ei ehtinyt tajuamaan.
Katsoen hivenen enemmän ympärille,
mitä ympäristö pyörittää,
toinen toisensä jälkeen.
Eteen,
ja pois.
Mihin löytöjä löytäjä,
laitatuttaa loistavat ideansa?
Kusetuksen makuakin saattaa löytyä.
Todennäköisyyksien laskua,
riskien minimointia.
Mitkä ovat sanktiot sen suhteen,
jota ei voi nähdä.
Kiehtovan sävelen yhä silti hivellen korvia,
hyvän olon saamiseksi.
Toivottakaamme uusi korvamato syntyneeksi!
Suljetuin silloin,
zombie-apocalypson aikoina.
Aitojen yli hyppimistä,
ja niillä tasapainoilua.
Vallattuja on monet alueet ilmeiset.
Outoja yhteentörmäyksiä tulee senkin edestä vastaan.
Matkatessa maailman ympäri vähän pidemmällä aikataululla,
kuin kahdeksassa kymmenessä päivässä.
Suunnan vaihtuessa,
vihreän valon palaessa kirkkainta sävyään.
Porttien avautuessa,
sisäisen luonteen tullessa vastaan.
Toisen ujellus,
haikuna kaikukoon,
puutarhasta puutarhaan.
Turhan kutsun toivossa,
missä ei ole vastapuolta.
Viimetteenä kulkijana.
Lumi lumena,
auringot taivahalla.
Humahduksien tapahtuessa,
rimaa nostettiin korkeammalle.
Hyppäisitkö pienemmän riman alta?
Helppoa väistelyä,
mitä ei edes ohita.
Uudelleen käynnistyksen tapahtuessa,
kipinöitä lentelee sinne tänne ympäristöön.
Varoituksen merkkinä.
Lyöntien näpäyttäessä sormille,
hankautuneesta kuivasta tilasta.
Mikä saattaakin olla se,
ratkaisevin soitto taholta.
Mitä ei osannut odottaa.
Naurun ollessa herkimmillään.
Tajutakseen pääsiäisaamun auringonpaisteen,
pelastaneen monia hetkiä enemmän.
Ehtimättä sulattelemaan,
sisäistä hullua luovuutta parhaimmillaan!
Miten sen kiteyttäisi?
Kuuntelemalla juoruja päättömiä,
vai neuvoja vanhuksilta.
Millä pärjäisi viimeiseen hengenvetoon asti.
Ei piru pahasta
Pekkaa kummempaa.
Suurimman rauhan antavat!
Piirtäjät,
maalaajat,
symbolisoijat,
optimoidut ohjaajat.
Tervalla päällystettyjä,
katkeroituneella mustasukkaisuudella täyttyneitä.
Hekin!
Joiden ei kuuluisi myöskään puhua.
Kaiken kääntyessä enemmän mielenkiintoiseksi,
psyykaantuen tulevaa koitosta varten.
Pitäen mielessä,
mihin sitä onkaan lähtenyt,
tai tarkimmin eksynyt.
Tuhkana tuuleen paperikin leijaili.
Pisaran osuessa silmään.
Voimme todeta pilvisen maiseman kosteuden
Korttitalonkin perkule kaatuessa,
yhteentörmäyksen jälkeen.
Asuinpaikat jokaisella,
vai tulisiko jokainen jo toimeen keskenään?
Sademetsien viidakoista roikkuen piilotellen.
Ovat myös oman lajinsa pieni yhteisö.
Joko välttää,
tai tulee vältettäväksi.
Pieni pelon tunne pitää olla välillä tapissa,
ettei enempää aivokemioita sekoitettaisi keskenään.
Toistoa välttäen.
Punaisten ja valkoisten ruusujen avautuessa,
niille tarkoitetuilla ajankohdilla.
Kuukausien vaihtuessa toiseksi.
Heilurien pyöriessä paikallaan,
odotetaan malttamattomana vapautta,
josta nauttia.
Nuppujen esille tulolla.
Bongorumpujen rummuttaessa kutsuaan,
savumerkkien tuoksujen kera.
Harvemmin voi olla erehtymättä.
Mutta,
pisimpään tunnetut pitävät varmasti silmänsä auki.
Tietävät ketä tarkoitetaan,
ja kaikki jokseenkin tuntuvat olevan yhtäkkiä paikalla.
Jopa ilman kutsua.
Keneen uskaltaa luottaa,
jos jokainen ajaa omaa asiaansa pelkästään tuhoamalla.
Jos uteliaan tutkivat käytettäisiin muuhun,
kuin ylenpalttiseen tutkimiseen.
Kaikki,
tai jokainen.
Pysähtyisivät käskystä.
Ratin vääntyessä,
vähän miten sattuu polulta toiselle pomppimaan.
Pohjakosketusten tömistellen alustaa,
pitkin pientareita.
Jää ne tunnemuistiin tahroiksi,
selkärangan nikamien syövereihin.
Tien päästä etsijät,
löytävät hakemaansa.
Talon täynnä ihmisiä,
viettämässä hyvää viikonloppua,
viikonloppuisen kylmyydessä suomalaisittain.
Tunnelman ollessa hyvin tiivis,
kaikin puolin hyväksyvä.
Eikä se sisällä mekkalaa,
vain iloista puheensorinaa.
Mitä mölysaasteena pidetään,
näkymätöntä smogia.
Toiset pyrkivät olemaan näkyviä,
monet kuultavia.
Joku muuten vaan on ymmärretty väärin.
Pystyykö maailmat,
edes yksi.
Ottamaan toden vastaan,
mitä se ei ole.
Nostetaan maljaa uudelleen,
oman typeryyden toteamiseksi.
Ja nauretaan niin perkeleesti päälle.
Jazzin hakatessa päätänsä seinään!
Pehmustetuin tyynyin todentamaan ilosanomaansa.
Höyhenuntuviin on päässyt sattusoimisin eksymään,
pari isompaa tiiliskiveä takomaan järkeä päähän.
Kenen usko on kuultua,
kenen opittua,
kenen luettua,
kenen nähtyä.
Kuumailmapallon sovituissa matkakohteissa,
höyhensaarien kuulumattomissa päätepysäkeillä.
Lentoemot vilkuttavat matkan alkaneeksi.
pähinoiden tarjoilujen jälkeen,
pussien muodoissa haarukalla naposteltavaksi.
Rouskutuksen ollessa korvia huumaava.
Korkeuksille nousiessa.
Sansan voitontanssin rytmeissä tapahtuu kauheita,
vallan paheita.
Silmät suljettuina,
silmät lukittuina,
silmät liiallisuutena.
Uusien aivopierujen syntyessä maailmaan,
kahden pään keskustelun päätteeksi.
On vanhojen tuttujen oikukkaan,
sanansäilän terät pystyssä.
Kierreportaat erilaiset,
varjoilla maustetut.
Jotka saisivat painua takaisin sinne,
mistä tulivatkaan.
Ei niitä kaivata,
sen enempää huvia edes jututtaa.
Hekin jotka liikkuvat,
ovat toisten mielillä.
Kosketusjälki on näkyvissä.
Puennat katoavat,
ja arkana tulee esiin.
Mitä ei kannata selittää viidakonlakien mukaisesti,
ihan pilkun tarkasti.
Tietävät keittäjän sopan sen.
Absurdeimman tilanteen mahdottomuus.
Väännetään vitsiä niin vitusti,
että siihen kyllästyy.
Ken luodin ottaa,
sen tehköön.
Luomistyönä valjastetaan köysirattaat paikoilleen,
ja pitkääkin pitempi liitomatka tiedossa.
Mihin suuntaan menevät,
loivassa kulmassa alas.
Polttopalloa kyseenalaistetuilla säännöillä,
mihin ei kukaan lähde mukaan.
Hyvä vaan,
niin sen pitääkin olla.
Paskasaavin viranannon tilanteissa,
keksi jotain niin perkeleen nerokasta.
Oletuksiin joutuminen tekee kyllä työnsä,
eikä siihen leikkiin halua kukaan.
Symbolismien täyttymiselle,
katsellen kuvioita miten erillaisimmista perspektiiveistä.
Toteutuksena pyörittää,
ylös-alas väärinpäin.
Miten kulmat ovat sarakkeita,
sisällön puhuen puolestaan.
Millä sen kirjoittaisi,
kun voisi piirtää ala-ylä-sivu ja keskikohdat,
pohdiskelun puolelle.
Teoreettisena esimerkkinä,
psykologiseen,
tai filosofiseen itsetutkiskeluun.
Miltä aurinkokartta näyttäisi,
jokaisen omalla käsialala?
Painojen kasautuessa nähtävästi päällekkäin,
nopeammin ja helpommin.
Ettei sitä estämään kerkiä.
Olkapäiden painautuessa sen mukaan,
ryhti karkaa..
Ja ojennus olisi paikallaan.
Paljoa ei uskalleta pyydellä,
sen enempää suuta availla.
Arastellen pikkuhiljaa tehtyä tuhoa.
Koneistot ovat seisoneet paikoillaan,
ja rupeavatkin suoltamaan siansaksaa.
Milloin se iskostettiin,
tehtiin se huolella.
Ettei normaalista tule kuin puhe vain.
Noin nanosekunnin,
murto-osan jaetun puolikkaan nopeudella.
Pahaenteisesti,
viimeinen puheenvuoro saattaa jäädä,
huomaamattomammin jopa siihen.
Siellä se on sukkana korissa,
eikä ollut edes oma heitto.
Kuka vain joutui tähystimen eteen,
selänkääntöjen aikana.
Tökitään tökittyä,
eikä se vissiin lopu koskaan.
Seuranta,
tai kateellisuus,
perässä hipoen.
Hiljennytään hetkeksi...
Ihan vain hetkeksi...
Ja kerätään happea.
Lakaten toistamasta itseään.
Oli ne ruusujen peitossa,
tai hiilillä päällystettyjä.
Hiekotettuja,
tai asfaltoituja.
Muunneltuja totuuksia kaupankäynneillä.
Tehden mahdottomasta,
mahdollista.
Hämärien hämähäkkien hyppyjä välttäessä.
Seiniä lattioilla,
tai kärpäsenä katossa olemista.
Voimia syövää,
ainaista kiipeilyä.
Alas hyppääminenkään,
ei paljoa houkuttele.
Jalkojen vaatiessa lepoaan,
selkäkin alkoi oikuttelemaan pahimmalla hetkellä.
Hetkien pysyessä sekunneissa,
hyvin madaltuneilla kiertokuluilla.
Lisättynä korvamatojen rallatusta.
Ripulikin saattaa yllättää,
kesken kynän teroittamisen.
Kuka uskalsi leikkiä,
ja milläkin.
Röyhkeyden raja ylitettynä yhä uudelleen,
ja perkele uudelleen.
Pysäkkejäkin ohitettu ties monta.
Tulee se loppu onneksi joskus,
tuskin suunnitellusti.
Damokleskin rupesi vaivaantumaan kesken istumisen.
Tukka tulessa paahtoaa vaistojen vaihtaessa suuntaansa,
paikallaan vaihtumisten aikana.
Vedetään pitkää hihnalenkkiä kaulan ympärillä.
Uneksien tulevasta,
fiilistellen menevää.
Ilo,
onni,
suru.
Menneenä pahasti sekaisin.
Terävöityykö tyhjän päällä tasapainoilu,
vaakakuppien heittelehtiessä.
Kumman puoleen kaltevoituu?
Muttei vallan unohduta!
Hypätään riemuissaan esiin.
Pidetään isompaa älämölöä,
ja jäteään vappuun ne.
Mitä milloinki päälle laitetaan.
Onhan vanhan juhlan ideakin tuttu.
Aurinkojenkin lämmittäessä,
loppujen lopuksi.
Astiat täynnä naposteltavaa.
Syökää olkaa hyvä!
Kenen astia jää tyhjäksi?
On virtoja pitkin hyvä lillua.
Airojen sattumoisin jäädessä laiturille odottamaan hakijaansa.
Moottorikin otti ja päätti tipahtaa,
juuri ensimmäisellä nykäisyllä,
omille teillensä pohjamutiin pyörimään.
Mitäpä suurimmaksi onneksi,
on tulppa vielä paikoillaan.
Joka pitää juuri sen verran,
ettei äyskäröidä tarvitse kuin,
vähän väliä valskattua vettä.
Pystytkö näkemään jokaiseen ilmansuuntaa,
suoraan katsomalla?
Kuka halusikaan ohjata lipuvaa laivaa?
Myrskyaallokkojen lyödessä kylkiä metrisillä aalloillaan,
ankarasti säälimättä ketään.
Tuulikaan anna sen enempää rauhaa ilmalaivoille.
Kurssien pysytellessä,
sähköjen katkeillessa.
Mennään sokeana,
näppituntuman varassa.
Tavalliseen tapaan,
tulee hienojakaumat koht silmien siteitä.
Kiire kalvaamatonkin,
miettii seuraajiensa ihmettelyn pohjaa.
Toivotetaan suuresti onnea ohjaajille,
ei siinä muuta kummempaa.
Ruoreja ei niin helpolla käännetäkään,
sen suuntaan,
mikä on kannattavin.
Uudelleen ja uudelleen,
jalan nostatus muuttuu vaikeammaksi.
Ja muuttuukin jo hiissaukseksi.
Pelko jääköön puheen tasolle.
Nollataan päät heti kun tyyntyy.
Nimittäin,
ruumat ovat täynnä rommia!
Odottamassa juojiaan.
Ehtivätpä kypsyä,
ennen pöytiin tarjoiluja.
Odottavan aika on pitkä tunnetusti,
kuten leivänpaahtimen kanssa.
Odotetaan välillä vaihtelun virkistämiseksi..
Odottamatonta.
Vanhan toistokin turruttaa,
niin pitääkin.
Mihin katosi suora linja,
palaisella punaista lankaa?
Solmuihin tulee muutama lenkki lisää harjoiteltua,
pahimman tylsyyden kanssa.
Mutta ei mitään varmaa tietoakaan pitävyydestä.
Kaadutaan,
minne kaadutaan.
Asetettuja miinoja mitä pitkin kävellä.
Vältellen katseita,
mitkä johdattaisivat tuonpuoleiseen.
Kaksittain hajonneen ytimen vuoksi,
uuden jatkuvuuden kanssa.
Ladataan rulettiin varalta puoliautomaattinen hollille,
syaniidikapseli kielen alle,
parilla hassula tippaa elämän iloa kielen päälle.
Oljenkorsia yksi tallessa!
Voidaan ääneen huudahtaa.
Norsunpaukkuannokset menettävät tehoaan,
päivä päivältä.
Kuukausien muuttuessa,
pitämällä samaa tunnetta yllä,
pitemmällä ajanjaksolla.
Milloin törmäävät,
tuhat vuotiseen puuhun.
Äläkä sekoita kolmatta,
ellet tiedä toista.
Ensimmäisen uupuminen unohtaa neljännen,
toinen takaa varman kohteen vip aitiosta,
suoralle näkymälle tuhatkunnan silmän edessä.
Viidennen kumotessa,
jokaisen takana tulevan käänteiseksi.
Kiinni otetuin mahdollisuutta päätyä takaisin,
joista on tippunut kärryiltä sittemmin,
aikaa sitten.
Turvaa tiedossa,
kunhan osaa luottaa ympäristöön.
Ties ketä tulee vastaan,
ettei sitä tiedostakaan.
Suihkuaa,
suihkuaa,
toivoa ilmaan merkkinä tulevasta.
Laskun ollessa hallittu,
mitä nautinnollisin.
Täysin sadistista kieroutta sieltä,
missä vipu väännetään alas.
Pitkääkin pitempi minuutti tiedossa.
Keinuskellen edestakaisin,
kun muutakaan ei voi tehdä.
Ellei halua olla paikallaan.
Mikstuurien ollessa erilaisia,
myöskin hajanaisia.
Epätäydellistä lukuun ottamatta lähes,
jotain omanlaista,
ko.
Hämäys ohi,
ja pitkällä vedolla eteenpäin.
Kerran yhdessä vaaditussa sukupolvessa,
mitä ei voi jatkaa.
On aina yhä saavutettavissa,
uusin asein vaadittavin.
Pakkotoiston yhä lankatessa kenkiään.
Välit on täytettävissä vapaamielisesti,
millä ikinä sitten keksiikin.
Kannattaa päästää pikimmiten irti,
ettei polttaisi näppejään.
Ja hupsis.
Kaikki kääntyykin järjenvastaisesti,
ilman mitään valtakunnan logiikka,
tai mitään muuta vastaavaa ympäripyöreästi.
Tajutakseen että..
Mitähän helvettiä.
Kuivuneisiin puroihin,
kadonneisiin järviin.
Hakeutumalla kentie,
menetelmillä täysillä uusilla,
että tuntemattomilla.
Lentävillä kuplilla,
kylmillä tähdillä.
Järjestykset astrologisilla järjestyksillä.
Onko mannerlaatoilla aina sama tähdistö,
tai missä kohdissa,
näky on eri?
Palaneen lihan hajua on vaikea päätellä,
että mistä se on alkanut,
että milloin se loppuu.
Tilannetta nyt harvemmin helpottaa sekään,
kyllästyneen tuntoaistin tehdessä tepposiaan.
Piittaamattomuus sen sijaan,
onneksi antaa pienen oleellisen lisäajan.
Deadlinen ollessa seuraava,
mikä siirtää paikkaansa.
Vallanjakojen sekavuudessa,
katsotaan aina alaspäin.
Erehdy kerrankin vilkaisemaan ylös,
ja vainoharhat on luotu.
Kateutta muodossa kuin muodossa,
hinta on aina sama.
Jokaisella paikallaan istujalla,
sekä kiiruhtajalla.
Löytyihän se vihdoin,
luolan suulla odottelemassa.
Tiedät sen varmaksi,
suunnan silti ollessa sekava.
Kuulet,
haistat,
maistat,
jopa läsnäolon.
Kehoa pitkin menevät kylmät väreet,
pitävät tunteen vallassa.
Saa suosiolla kompassin nakata isolla kaarella,
lähimpään hevon helvettiin.
Miten käy,
ilman valtaa jaetulla?
Jalkojen omassa tahdissa,
esteet ovat monenlaisia.
Virvatulien vain etsiessä kavereita,
ketä kutsua.
Päätökset ovat suotavia,
mihin koukkuun asettua.
Varustautua kannattaa myös,
sopivalla määrällä vaihtovaatteita.
Pohjamutia myöten,
suonsilmät polvia kastelee.
Ainoana vain,
aina ei ole kaupatkaan avoinna.
Muutenkin ovat pidemmän matkan päässä,
sekä märät vaatteet mieltä madaltavat.
Silti,
se korventava tunne rintakehän pohjalta,
ylikäy kaiken vastaan tulevan.
Pylväiköt asennettu,
ihan miten sattuu näillä asenteilla.
Paitsi ehkä,
hetken verran sortuvin tornin tavoin.
Valaistuneet tietävät ambiverttisten väliintulon kosketuksen,
antimaattisten kavioin kolahdellen.
Ei vietyä vietykään.
Kuilujen risteyksistäkin,
saattaa löytää monen monta mielenkiintoista otusta,
joita pysähtyy hetkeksi tuijottelemaan.
Tietäisi edes,
mihin niistä monista silmistä kannattaisi katsoa.
Uteliaan ollessa utelias.
Miksi sitä on kieltämään pientä kiusanhenkeä olkapään toisella puolella,
joka sentään puhuu asioita niiden oikeilla nimillä.
Legopalikoilla leikkimisen voi jättää kokonaan pois ne,
joille se on suotavaakin.
Ollen pois sieltä,
minne eivät kuulu millään tunnetulla tavalla,
tai keinolla.
Pitäen mielessään sisältöä,
ollen tukipilarien varassa.
Jotka ovat pahemman kerran hyvinkin ilmavia.
Mennessä musiikin avustamalla.
Matkojen tekoja uusia,
kärryillä erilaisilla.
Varokaa katoamasta!
Kyyti on,
mitä armottomin.
Uskon ollessa koetuksella.
Valoisaa luolastoissa harvemmin on,
ja rupeaakin epäilemään paljon,
vähän kaikkea.
Ihan vain kaiken varalta.
Sähköjen puuttuminen,
muuttaa tiloista ahtaat.
Niin,
lämmityslaitteiden ainoa mahdollinen asentokin jää,
perkeleellisen kylmäksi.
Tulosten yhteenlaskettua summaa,
välistä vedätetään sitten niin maan perkeleesti.
Ettei monikaan tarkalleen tiedä.
Kääntyy ne ovetkin mukana,
vallan kahvaimien kera.
Tosi,
vai,
ei?
Faktat puuttuvat,
siitä uupuvat.
Mihin ei voi vastata kuin kunnes.
He,
jotka jo valitsivat puolensa.
Saattavat joutua mukaan,
hyvin sekalaiseen joukkoon.
Ilman todennäköisyyttä,
valmiiksi mitätöityihin.
Ja kas kummaa,
askeliin tullessa oikein näpäkkää lisäpotkua!
Vauhtia varpaisiin,
ja siitä sen enempää.
Pointtien ollessa seuraavanlainen.
Tutun melodian kaiku kimposi,
monen monituisen mutkan umpikujasta.
Jammailla saa tottakai mukana
välttäkää sitten viimeiseen asti,
pidätä vaikka hengitystä hetki,
ettei tulisi käveltyä sinne.
On sitten mielikuvituksen tepposia,
tai hyvin omituista ymmärtämistä.
Suunnassa minne päin on menossa,
törmäilyjä on tuleva vastaan.
Lähellä hyvä,
kaukana paha.
Uskaltaako edes moikata..
hekin,
jotka jo kuvittelevat liikoja,
saattavat olla pahemmin myöskin suuresti kusessa.
Varoitusten ollessa varoituksia!
Kahvit tarjoillaan sitten myöhemmin,
ehkä jopa keksikin.
Kissakin uteliaisuuttaan peittelee,
ainakin sen yhdeksän kertaa.
Tullen takaisin,
kadoten uudestaan.
Edestakaista matkaansa takaisin.
Kotkankin laskeutuessa tuulettamaan pölyttyneitä siipiään tuhkasta.
Missä ne poltettiinkaan,
niin ei,
ei sitä tiedetä vieläkään.
Vuodatettiinko turhaan hukkaan hyvää sydänverta?
Ellei vihreitä homehtuneita laikkuja lasketa,
tai joku on miljoonannen kerran erehtynyt henkilöstä,
miten toimia.
Tuhtia tarkastelua,
missä ei ole mitään järkeä.
Puolittain askel välillä heijailee,
edestakaista rauhaansa.
Vähillä varoilla on hyvä koittaa edes tupakkia ostaa.
Tik,
tak.
Kello käy,
kello käy,
kello käy.
Kantamuksetkin vetoavat ympärillä,
hälinät kaikkoavat.
Dionysiossista puhumattakaan,
annokset ovat selviä.
Kolmikantainen salaperäisyys.
Mitäpä ei perhoset siipiensä huminalla peittäisi.
Matalan huminan,
syväresonanssi rentoutuksessa.
Pikemminkin,
suora töytäisy keskimmäiseen pisteeseen.
Kirkkaat silmät,
puhuvien patsaiden katseissa.
Menevät siellä,
missä ovatkin.
Turha koittaa väännellä,
ei sillä tee tulosta.
Keskiarvojen toisilta nähden,
voidaan vilkuilla olkapäiden yli.
Esiintyminen tulee väkisin kohti,
pois ruuduista pomppimista.
Tupakkeja kaivaessa,
voi miettiä tupakin käärimistä.
Hyvää yritystä,
ja jätetään se sellaiseksi.
Laudalle kävely,
kun harvemmin ketään houkuttelee.
Eikä mikään vastaan tuleva,
joka omistaa monet pitkät,
sekä aivan liian terävän näköiset hampaat.
Päättymättömiä hetkiä heitellään,
pyyhkeenä kehään,
parhaimman mukaan.
Tavat opitut,
ketkä rattaita vaihtelevat.
Ovat sen tehneet,
keitä siis ovat.
Varovaisuus on hyve,
liika on silti liikaa.
Kahden hyvän yhdistelmä,
ei välttämättä tarkoita aina parempaa.
Yleisimmät päällimmäiset ääripäätunteet,
joihin jokainen voi samaistua.
Jos ei,
puhukoon valehtelija sanoillaan.
Kenen puolelta pyyhe sitten heitettiinkään..
Ihmettelee sitä jo kertojakin.
Kun on tiukkaa settiä tiedossa,
diktaattorien ilmeissä.
Kellojenkin lyödessä erän päättyneeksi,
aikoja sitten.
Sanattomilla sopimuksilla,
mistä allekirjoitus on jäänyt pois.
Muoto kuin muoto tekee tehtäväänsä.
Miten pihalle sitä pääseekään?
Harhautuksia muilla,
miten kokeilla todennäköisyyksiä.
Millä sitten kaappailla ilmassa leijuvaa,
hyötysuhteena käyttöön.
Malttamattomuus on todistettavasti nähtävä,
milloin tajusivatkaan jääneensä kiinni.
Eikä yleisön riemunhuudoista tullut loppua,
millään tunnetuilla keinoilla.
Mitkä ovat olleet ennen enemmän kuin toimivia.
Unohtuneena,
ja toisilta muistuttaen.
Paskaa liikeelle,
ja luukut kiinni.
Katsellaan monelleko alkaa riittämään.
Nilkat vuorautuneet toisten paskaa myöten kuraan.
Eikä ole tullut huomatakseen,
kuinka monta neroa on perhana vie päässyt syntymään.
Keiden kanssa tekee enemmän kuin mielellään tuttavuutta.
Erehdyksen määrätietoisuuden ollessa tietenkin,
täysin sitä omaa jääräpäistä luokkaansa.
Onhan hyvien ideoiden perässä juoksentelukin,
myöskin toinen tarinansa.
Kun taas kohdataan tuhannetta kertaa,
hyvinkin mielellään.
Säästöjä,
päästöjä.
Uskojen oppiminen vie oman aikansa.
Kypärät päässä soidaan sotiemme tuotoksia
rauhan tavoittaminen tuntuu ennmminkin,
loputtomalta juoksulta.
Ennen kääntymistä suoralla tiellä,
missä ei ole risteyksiä.
Yrityksistä huolimatta!
Valta on yhä edelleen sillä,
joka sen tiedostaa.
Ylipääsemätön haahuiluhan näyttää,
tuottavan vain hyvin paljon sitä itseään.
Erilaisiin paikkoihinkin kävellessä,
lukittujen ovien taakse jäädessä.
On mitä parhaimpia hetkiä jäädä kelailemaan,
mihin sitä taas tiirikointivälineensä pistikään talteen.
Elementellisissä taistoissa.
Manuaaliset,
automaattiset,
ja paskat sellaisista.
Valot kun välkkyvät rätisevät.
Pienellä huollolla semmoiset vaihtuvat,
jo on näkyvyyskin paremman puoleinen.
Kaiken kestävää lokasuojaa ylläpitäessä.
Rahat kerääntyvät aina takaisin,
riippuen minne pesiytyivät.
Korttejakin jaellaan.
Lukeeko tekstiä,
vai pelkkää kontekstia.
Sormien naksutellessa pelkästään ilosta,
ellei paremman puoleisesta mahtavasta ideasta.
Pahaiseen harmitukseen.
Jämejä jaellaan jämistä,
veren makusia jäljellä.
Liimantuneita,
pinttyneitä kielen takaosaan.
Ettei sitä voi pois pyyhkiä.
Teollinen on maailma,
mitä pahimmiten tarjotaan.
Harmaiden aivosolunystyröiden polkassa,
paljoa ole rytmillä väliä.
Ota sitäkään vastaan lie kukaan.
Painottomuuden ollessa normaali,
jalat maassa huitelua.
Likimain aapisen mukaan,
a:n ja ö:n väliin,
menee muutama muukin kirjain.
Mitäpä se opettaisi kuin kirjaimia,
sanoja määrättyjä.
Ennalta arvattuja,
pitkälle pohdittuja.
Ettei vain putoa takaisin pöydän ääreen,
mistä herää useammin.
Kuin edes omasta sängystä.
Tulee rajat vastaan siinäkin,
mihin kapulaa lyödään väliin.
Jäätyykö pakkanen entisestään,
tulen polttaessa tulta
tuhkasta maskotteja,
tuuleen kaatuvia.
Puhumattomia selkeitä,
yllä että alla.
Kuvannollista touhua,
hyytyviä hymyjä,
iloisia ilmeitä.
Mutta missä,
että kenen?
Sanattoman kommunikoinnin ollessa,
kaiken A ja O.
Parhautta huikeimmillaan.
Varsinkin,
kun tietää pitää suunsa,
hyvin tiukasti kiinni.
Perusolemus on,
ja pitää pysyäkseen.
Ei se mihinkään katoa.
Muuttaa ehkä muotoaan,
tai asustettaan.
Aika,
avaruus,
mustat-aukot,
blaa,
blaa,
blaa.
Parempiakin repeämiä tutkimassa!
Joten sus kiinni hengitystä pidättelemään.
Kannattaa silti harkita pinnalla käymistä ensiksi,
piirtäen veteen viivaa.
Lähtölaukauksen kajahtaessa,
muutaman sekunnin tarkkuudella.
Mitä eivät tule koskaan saavuttamaan,
tai tule onnistumaan.
Sisäiset välähdykset ovat toista,
ketä uskoa.
Pääsijöitten jäädessä kiinni,
kun ovelia yrittivät olla.
Toistojen toistossa,
puhuen mitä sattuu.
On uusin mahdollinen lähtötapa laitettu,
korvan taakse itämään.
Julistetaan vihdoinkin,
päätetty päättymätön alkaneeksi!
Yrityksistä taasen huolehtimatta,
pahan tehdessä tekojansa.
Sopimuksia koittakaa välttää,
jos ette tiedä mitä allekirjoittaa.
Paitsi umpisolmuinen rautalanka,
väännetty takaisin suoraksi.
Ja hah,
kappas!
Uusi tiirikka väännetty juuri oikeaan hyötykäyttöön.
Katsellaas ihmeessä raikkaaman ilman puolesta,
uudestaan pikimmiten.
Säteet pimeäin tekivät tuloaan,
miten koettelemme hiljaisuutta.
Harva sitäkään tarkkaan selittää.
Kukaan tuskin tulisi edes uskomaan
voisi sitäkin koetella.
Mitä selittäisi,
mistä puhuisi.
Millä niillä raiteilla pysyisi,
jos kullalla päällystetty on pehmeää,
hopea pettää.
Kuparikin liian tylyä,
rauta halpana.
Tiedostavasti karkaavat,
olkaa varovaisia.
Se miten katsotaan monien verhojen lomitse,
ties miten monilla filttereillä.
Eikä sekään välttämättä ole siinä,
paitsi niissä yksinkertaisimmissa hetkissä.
Sillon kun sitä ei tajua,
hoksattaisiin edes puolet.
Sepä siitä,
ja jatketaan päätöntä haahuilua.
Venkuroivan mutkaeläimenkin kohdaessanne,
lutkitaa sohvanne häkkeihin,
tia se saa elämänsä kyydin.
Paha sanoa toteemieläintä sen kummemmaksi,
ihanan uhanalaisen uniikiksi.
Venkuroinnista tullaan puhumaan pitkään,
ja paljon.
Silti tehdessään tuhoaan aikaan,
niin maan vitusti.
Ajantappona pelikorteilla pasianssia.
Kevyesti hyvää tulee ajankäytön optimoinnilla.
Sähkönsinisellä pasmailulla,
nopeasti säkenöiden jokaisessa paikassa.
Onhan kaikki mukana,
aurinkolaseja myöten pään sisällä?
Ollako,
vaiko,
eikö.
Siinäpä vasta,
ehkä typerin kysymys ikinä.
Takinkääntöä,
revittyjä sivuja,
toivoa huomisesta huolista.
Harvojen asioiden jäädessä,
ne jotka ovat jääneet,
ovat jäädäkseen.
Ruusuilla tanssien,
tulisilla hiilillä,
piikkimatolla kävellen.
Eiköhän sekin ole,
yksi ja sama.
Myöhentyykö mielikuvituksen teksti,
lohkeilee palasiaan.
Melusmogien keskellä tuntui se rauhallisin hetki.
Ei sitä helpolla tajunnut,
siellä se oli.
Mihin pistän jalkasi väliin?
Muurahaispesään on hyvä kusta,
ja tökkiä sitten perään.
Kuhinastahan ei meinaa tulla loppua,
kusen norosta puhumattakaan.
Paiskattuina kiinni hajonneita,
harvoin vastausta tullut.
Kuin jälkijunassa,
hypätäkkö kyytiin.
Jospa sekin menee vain sinne,
pelkälle päätepysäkille.
Minne ei ollut kenelläkään asiaa.
Arpakuutiot eivät valehtele.
Painotusten ollessa oikein,
että vetää oikeat ässät hiasta.
Ristinollan jäädessä tasan,
huudetaan bingoa.
Shakkimatin tasalla,
taaksepäin ei ole siirtoja,
tai uutta revanssia.
Pitkä on ollut matka,
milloin se tulisi täyteen loppuunsa.
Vissiin sitten koskaan,
paikallaan pysymisen sijaan.
Sekunti sekunnilta,
kellokin kuulostaa juoksevan lujempaa.
Ei hyvää,
ei hyvä tosiaan.
Kummitusten sadetanssit ovat omaa luokkaansa.
Kutsukoon mitä kutsuvat.
Harvemmin mitään mukavaa,
mutta yllättävää.
Perinteiset,
maa,
ilma,
tuli,
ja vesi kohillansa.
Syntyi niistäkin pallo pyöreä,
littanuuden tilalle.
Ellei se ole karjalla,
aivan erilainen juttu.
Tai tarina kerrassaan.
Sisällön muokkautuessa ympäristön paineissa.
Mitä siitäkin saisi aikaan,
kun prosentuaalit laitettaisiin,
täysin erilaiseen järjestykseen
kaaosta ja anarkiaa,
taistelutahtoa,
mielenilmaisua?
Voittojan kaatuessa ennen maaliviivaa,
muiden kompastellessa ympäriinsä.
Möhläyksiä sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa.
Aina vain kysymyksiä,
miksei myös vastauksia?
'onhan niitä jokaisella,
omasta väännettyjä.
Tyylien vaihtuvien,
ympäristössä siis.
Välillä niitä kumoten.
Spektreihin sisältyneitä,
kaiken ollessa liian tasapainoista.
Väsytetään pirteimmät,
herätetään kukkujat.
Käännetään peilit ylösalaisin,
vältellään oikeaa.
Suunnistetaan väärään,
suunnitellaan vituiksi.
Kielipiteitä aivottomia,
takomassa yhteiskunnan mutantteja.
Silmälaput kourilla menevät menojaan,
nauttimaan iloisen kupin kuumaa juotavaa.
Silmättömin ilmeineen muiden luokse.
Viimehetken loppujuoksut,
juuri ennen pilkkua.
Viimeisen biisin kohdatessa,
tekeekin mieli juosta kahta nopeammin.
Ennen kuin sisuskalut ovat keittyneet kannibaaleille,
lähes täydellisen mureaksi.
Silkkaa saastetta,
näppien nuolemista.
Polton pulloja lasinsirpaleita sormissa.
Kääreen tipahtaen juuri refleksien aikaan.
Ja kasattu kokko palaa vihdoinkin.
Astraalieläinten huutaessa kutsuaan,
heittäydytään vallan vallattomiksi.
Mutkaeläimen tavoin.
Hekin vain pyrkivät näkyville kuuluville,
omissa elementeissään.
Itsessään sisäistämisen nähden,
suhteessa elämään.
Helppoa tutkiskella,
eipä niin hyväksyä.
Silmillä tee,
niin yhtään mitään.
Etteikö väärin kyetä arvaamaan,
paljastivat ennen kaikkea,
liian aikaisin itsensä.
Kaiken heijastumana.
Heräten vahingossa kaikkialla,
unohtamatta puun tiheyden hengittävyyttä.
Tuhdilla häipyvät,
sakeana palaavat.
Harppaillaan askelilla,
miinakentän lukeamattomia suutareita.
Kellotapulin natisten liitoksistaan.
On laskennan perässä muutama lovi tehtynä tikun vartta pitkin.
Symbolismista voi erehtyä,
mitä kaikkea se pitääkään sisällään.
Kasvaa tuon tuosta sideharsoa,
liitetään yhteen kummajaisia.
Arvetkin voivat jäädä.
Tellukset katoavat,
katoavana paloivat kolme,
neljä,
viisi dimensionaalit.
Joulupakkasten sisällä.
Tehneen vuorovaikutuksin ilmaan,
ympäristöä tutkiskellen.
Missä menikään puhuttu maltillisuus,
kun mitään ei tapahdu,
mitä ei voi sanoiksi pukea,
eikä korvakuulolla kuunnella.
Varsinkin hyvin tutun huppupäisen seisoskelemassa,
juuri siellä missä pitääkin,
selän puoleisella.
Turhaan kolistele metalleja yhteen,
sävelestä voi jopa erehtyä.
Ulottuvuusportaalit,
Toisinsanoen ovet aukinaiset.
Ilmiöt ilmeelliset,
on ajanpaikkoina sekoitettuna valmiiksi.
Mihin herää arveluttavia kysymyksiä.
Jotkut osaavat odottaa liian,
liian rauhallisesti.
Vaihda suosiolla muutamia sanasia,
sitäkään kiellä kukaan.
Kuuroja on nimittäin harvoja tällä puolella.
Tämä niin kutstuttu villi luovuus!
Tuo hauskan tavan kohtailla noitarovioita.
Milloin omistajiakaan on kiinnostanut,
mistä sielukkaat ovat tulleet.
Arvon lasku on jo tiedetty,
käsi pitkällä odottelemassa.
Venytellen lanttia haisevaa,
tehden selväksi jo väitetty.
Olkaa hiljaa,
ja istukaa niiden pinojen päällä,
mitä jo on.
Kannattaa kuulemma sulkia myös jotain perässä,
ettei sitäkään voi kuin ihmetellä mukana.
Triplaseiskan lisäksi,
hyvää pelionnea!
Onnenlukuja tähtien,
pikarien muodoissa.
Etteivät toiset tule perässä,
korjaamaan satoa pientä.
Oikein äärimmilleen kolkuttavalle ovia availlaan,
eikä kysyvä tieltä eksy.
Saati ohjaaminen,
päästää vaan.
Hyrrävoima pitää huoletta kiinni,
lantion pohjalta viimeiseen asti.
Vauhti voi olla sokaisevaa,
mutta nautinnollista.
Jotain,
itse koettavaa.
Onnekkaimmat tietävät,
että maailma pystyisi olemaan paljonkin turvallisempi.
Turvallisempi kuin siitä pystyy haaveilemaan.
Välttämättömyys olkoon kanssanne,
kenenkään pääsemättä niskojenne päälle.
Ja jos sinne joku pääseekään,
niin oikeastaan..
on se sitten jokaisen oma henkilökohtainen taistelu,
että miten oveluudella vain,
heidät ylikäy.
Ilman suurempia vahinkoja.
Mutta harvoin taisteluissa,
ilman vahinkoja on koskaan selviydytty.
Kaikkiin kysymyksiin on vastauksia,
myöskin laadukkaita,
että laaduttomia.
Vain,
ja vain ainoastaan.
On se jokaiselle eri.
Ettei vain myöskin,
vääriäkin olisi myös olemassa.
Enemminkin vain,
ehkäpä jopa harhaanjohtavia.
Kantapainot unohduksissa,
mitä tuskin myöskään on unholaan tarkoitettuja.
Jokaisen painotteen mukaankin,
pitäisi kaikkien tulla vain esiin,
ja itseasiassa taistella todellakin vain vastaan.
Ette välttämättä myöskään pimennossa ole,
vaan,
teidät on kaikki löydettävä.
Lähestulkoon luodattava
jostain erilaisimmista paikoista.
Minne ei niin vain anneta,
kuin vain käveltävä.
Taikka vaikka autolla lennettävä,
kyydein erilaisin.
Puolin että toisin.
Saattavat jotkin persoonat ottaa ja koittaa,
sekä kolikkoa flippailla.
Kokeillaakseen onnenkantamoista.
Huijutuksien tullessa toteen näkyvinä muotoina,
joita ei sittemmin voinut välttää katseilta suurilta,
sekä pieniltä mitätöidyiltä.
Taasen ovat viisaimmat vieneet typerää,
kuin pässiä narussa konsonaan.
Eikä se ota loppuakseen,
kun tietäväisemmät pärjäävät idiootteja paremmin.
Milloin siis olisimme valmiita?
ja mikä on panos siitä,
että tulisi päätöksiä.
Ettei vain olisi joillakin,
katkeransuloista purkkaa jauhannassa,
hampaittensa välissä,
entäs sitte kaikki muut,
jotka hiljaa ovat olleet?
On heillä sokeaakin sokeampi seuraaja,
joka näkee kaiken tarpeellisen kaikesta,
jokaisesta.
Jotka ovat alunlopunpäädyn ovien läpi menneet,
ja kohtaloiden kohdanneita ohdakkeita.
On,
on heillä aivotkin.
Etteivät vain,
olisi kananaivoja pahimmilleen.
Ainaskin se,
miten heidän omat olemuksensa puhuvat enemmän,
kuin tuhatpäinen joukkio koskaan.
Voi nämäkään kaiken silmiä väistää.
Olisivat edes ystävällisiä johonkin pisteeseen saakka,
tai omaisivat jokseenkin käytöstapoihin sisältyneitä ajatuksia.
Eivätkä nähtävämmin turpaansa osaa pitää kiinni.
Vaan,
höpöjävät aivan kaikesta,
mistä vain älyävät keskustella.
Kuten sanotaan.
Ei sitä koskaan tiedä,
keihin sitä pääseekään tutustumaan.
Jotka ovat enemmän innoissaan,
kuin edes haluaisi olla itse edes toteamassa.
Jotkut vain ovat uteliaampia,
uin kissa koskaan kykenee olemaan.
Edes sitä yhdeksää kertaa.
Mutta unohtamatta epäonnisimpien tanssahtelua.
Kun säädökset osuvat kohteeseensa pilkaten.
Kivittämättä,
tuhoamatta.
Onhan heillä,
keillä se mahti olikaan viedä,
rikkinäinen persoona oikeaan suuntaan osoittamatta.
Saattueiden erilaisten kanssakäyminen tietenkin,
tekee tästä myös todella sekalaisen porukan.
Keiden kanssa tuttavuutta tekee itsekukin,
varsinkin heidän!
Keiden kanssa tekeekin mieluustikin tuttavuutta.
Koskaanhan ei voi tietää,
milloin heitä tarvitsisi.
Kumminkin ojennuksia on tapahtuva,
puolin että toisin.
Etteikö kukaan kuitenkin oppisi,
oman pienen avun tarpeensa.
Jolloin kaikki jäisivät mietiskelemään,
kenen kanssa ovatkaan tekemisissä.
Kiveen lyödyt säännöt,
tekevät tästäkin vielä monimutkaisempaa.
Ilman toistamisia tälle kertaa.
Miten hekin ovat toimineen,
ihmisten keskuudessa.
Ei täysin moitteetta..
mutta toimineet oikeinkin tehokkaasti.
Joten milloin lopettaisitte itsekkyytenne,
ja omaan napaan tuijottelunne.
Persoonat tajuavat paikkansa todella nopeasti,
ilman suurempia ongelmia.
Tai jopa valitettavasti,
jopa ongelmien kera myöskin.
Siltikin,
neuvokkuus on paras puolustus.
Ja taasen,
ketä kohtaan.
Etteikö ihmeitä satu ja tapahdu,
kaiken aikaa.
Ja tietenkin riippuen!
Millaisessa simulaatiomaailmassa elääkään.
Kyllä niistä irti pääsee,
jos todellakin vain haluaa.
Vaatii se kovasti työtä,
ja luottamusta itseensä.
Ettei vallan kaikkia järjen rippeitä viimeisiä,
menettäisi vieläkin pahemmin.
Näin ensialkajaiseksi..
Tervetuloa!
Siis persoonien maailmaan.
Täällä ei tosiaankaan paljoa tiedetä,
mitä seuraavaksi oikein tapahtuukaan.
Että polkaisisiko mopo kohta tyhjää,
vai voittaisiko lotossa mitä suurimman jackpotin.
Arvailuksi sekin jää.
Siinähän se on kaikessa yksinkertaisuudessaan.
Ja jos tuota ette ymmärrä,
olette olleet mitä sammaloiduin silmin piilottelemassa jotain.
Lähinnä meiltä.
Eikä sillä.
Ei kaikkea tarvikaan edes ymmärtää.
Ja jos huokaisitte helpotuksesta,
oli se viimeinen pisara hengen tulemisesta luoksenne.
Keiden tiet olikaan niitä tuntemattomia,
keiden taas futuristista,
tai alkeellista simulaatiotestausta.
Riippuen kuka testinukeksi taasen joutuukaan.
Missä on menty pahasti pieleen,
vai pitäisikö teille isoille valkopartaisille pukea vaipat päälle hekeksi aikaa,
ja antaa vähän äidin maitoa?
Ettette ole kuin pahasia vekaroita,
sekä isokenkäisen askelin vain etenette.
Ettekä nähtävästi aina edes itse ymmärrä,
mitä on juuri saattanut tapahtuakaan.
Ja,
ssaatatte poskianne kääntää suuntaan siihen,
ettei paljoa voi vierivää lumipalloefektiä,
oikeastaan paljon muuta kuin vaan pelätä.
Että mitä tapahtuukaan seuraavaksi.
Ja ylipäätänsä,
moniko on sittemmin edes ollutkaan vetämässä tätä pitkää tikkua?
Arvuutellen peliä,
kuka pääsee mihinkin johtotehtäviin.
Kunhan ylläpitää järjestystä ja kuria,
älkää kyselkö typeriä,
vaan pelotelkaa heitä.
Ei mitenkään mukavia ajatuksia tämäkään herättele.
Kuitenkin,
teoriat ovat teorioita.
Päätelmät ovat päätelmiä.
Jep jep.
Onko virheisiin varaa ollenkaan,
jotka omaavat syvimmät mahdit periaatteista.
Vai oliko kaikki sittenkin pelkkää,
ei niin mitään hajua,
mitä voikaan tapahtua ajatelmaa?
Että ei kuitenkaan ole hakuammunta sallittua.
Tietänette sen.
Ketä oikeastaan saammekaan siis,
niin miettien vain,
oikeastaan syyttää?
Että edes moisen tempauksen on sitten keksinytkään.
Kuka siis olikaan vastuussa,
omista luomuksistaan.
Kuten ylipäätänsä mitään,
mitään ei olla päivässä rakennettu valmiiksi asuttaviksi.
Ja loitte tuhon.
Ehkäpä myöskin,
täysin turhan takia.
Aivan,
vain virhe..
ja taidettiin kuuluviin korviin ottaa raskaita aseklia,
jotka teidän varpaille olisivat olleet,
liiankin infernaalisia.
Ja oliko siis siksi,
teidän otettava ensikirous käyttöön?
Ja nyt kun päätelmissä pitemmälle pääsimme.
Ette tainneet itsekään tietää,
mitä kirositta.
Kaiketi sen jälkeen,
kaikki monimutkaisemmaksi vain alkoikin muuttua.
Kun tippui parhaimpia,
parhaimpien jälkeen.
Vai menikö sen kertainen testinukke,
vähän rikki poikki palasiksi?
Joku kuitenki ajatteli teitä.
Ehkä,
ehkä ei.
Tuoden vain oman tallauksensa julki.
Moniko edes ehti kuulemaan sitä,
että miten luotaisiin parempi maailma.
Vain jos tekisittekin niin,
eikä niinkään nuin.
Lähtökohtainen ideahan siis oli,
luoda maailma.
Missä saisitte olla sitä,
mitä eniten halusitte.
Ei siis sillä,
etteikö toimiva olisi.
Kun olemme alkeemisesti niin vanhanaikaisia.
Jotta räpyläämme ei jää,
kuin vaihtoehtona,
alistua..
Onko nyt suova termi.
Mutta ollako,
lampaita susien keskellä?
Ehkäpä heidän,
jotka ovat eniten kysymysmerkkiä maailmalle.
Suurimmalle osalle kansaa.
Itseasiassa jopa ehkäpä vain,
täysin ymmärtämättömiä,
itse omille asukeilleen.
Kenet siis on oikeasti kirottu?
jo ennen syntymää,
ottamaan selvää kaikesta.
Vain omana itsenään.
Ilman että,
kukaan oikeastaan on kertonut kuin yhden termin,
mitä onkaan.
Ja sille tielle jäädessään.
Kuka onkaan kävellyt enemmän,
tai siis,
pisimmän matkan.
Vai ketkä?
Ei monikaan termi ole tuulesta temmattuja.
Vaan on se jokin,
joka ylikäytiin välittömästi.
Kun oli mahdollista.
On monia muitakin kuin te,
keiden kanssa voi työskennellä.
Ja moniko on täysin erilaisista asetelmilta,
etteo edes kuin kuvittelemaan kykene.
Mitä onkaan ollut ennen,
ennen teidän pelon lietsomisen tarvetta.
Ellei taasen,
jotkin tahot ole kyllästyneet omiin oloihinsa.
Ja lähtenyt vallanhakuisille reissuille.
Ja sekin tietenkin on aikakautta,
jota nostalgiana voisi pitää.
Teille mahtaville otuksille,
joiden mahti käy jopa itse,
maailmantuhoon asti.
Kenen hiekkalaatikolla,
oikeastaan leikimme?
Sodat,
taistelut vanhanaikaiset.
Niidenkään ei pitäisi vaikuttaa,
mutta sitä saa mitä tilaa.
Itsekukin tyylillään.
Siltikin,
aiheesta kirjaamattomasta on hyvä selvää ottaa.
Olemmeko siis syntyneet,
keskelle sotatantereita.
Mittaamattomien vahinkojen keskelle.
Missä vieläkin taistellaan valtakunnan parhaimmasta paikasta..
Lapsellista touhua,
jos jokin.
Tekin myös,
ketkä eivät koskaan nuku!
Miten sitten voitte kasvaa henkisesti,
jos ette.
Tai no,
työnkuva kuin työnkuva.
Ei se kaikille helppoa olekaan.
Kuka siivoaa toisten paskat.
Kuin melkein olisi vaippaikäisistä kyse pelkästään.
Isoja vauvoja olette!
Kun piirit päättivät tehdä,
ympäripyöreän täyskäännöksen pimeälle puolelle.
Tai sitte vain,
toisenlaiseen kansaan.
Kun vaihtoehtoja ei ollut.
Ja mukautuminen kaikkeen,
mitä vastaan tulikaan.
Mitenpä vain.
Kaikkeen tietämätön kun pistettiin kävelemään lopun elämäkseen.
Tai ainakin todella pitkäksi aikaa.
Kaukaa haetun tavoin.
Bumerangin heitetyin ehdoin,
kun koppia taasen pitäisi ottaa.
Moniko kehtaa uskaltaa siihen vastata,
heitetyn kaavan mukaisesti.
Ja kukaan ei vastaa.
Itseasiassa..
todellakin hyvä vain.
Jos ikinä vastaakaan,
on kaikki mitä sekamelskaisinta,
kuumien linjojen ylläpitoa.
Ettei informaatui vain kaikkoaisi.
Ja pystyisitkö edes,
onko tuhoaminen nyt oikea termi.
Mutta,
rikkomaan itseluotuja,
tuhoutumatonta luomusta sitten koskaan?
Jossa henki pysyy sitten viimeisen päälle kiinni.
Tuhotkaapa henki siitä sitten.
Vaikkakin,
sekin on tuomittu epäonnistumaan,
kaikin mahdollisin keinoin
mikään ei siis katoa minnekään.
Kaikki oleellinen vain muuttaa muotoaan oleellisemmaksi.
Lähinnä selviytyäkseen hengessä mukana.
Kuten esille tuli,
ei häntä kirottu.
Koska,
mikä onkaan ilman oikeastaan,
niin maan yhtään mitään?
Ei oikeastaan mikään ollenkaan.
Vaan,
ryöstettiin titteli,
maine,
siinä sivussa.
Ketkä sen jälkeen olikaan turvallisemmassa asemassa,
kun kodistaan ulos potkittiin tyhjän päälle kävelemään.
Tekemään omiaa,
oppimaan olemaan.
Persoona myöskin,
joka kiroukselta ehti välttyä.
Ja saikin vain suurimman nöyryytyksen sitten,
kenenkään tietoisen muistiin sitoutunutta toimeksi panoa,
kaiken kansan keskellä.
Mutta taasen,
anarkia,
ja vallanjakojen seuraamuksilla.
Oli siinä taho,
jos toinenkin miettimässä.
Mitä oikein tekevät hänelle.
Milloin mennään ajattomasti,
ja hiton paljon ajattomammin ajassa takaisinpäin.
Vaikka elämme modernisoidussa ympäristössä.
Niin,
keiden se pitäisi modernisoitua?
Tai sitten toisinpäin!
Miksi pitäisi vanhanaikaistua?
Kysytäänkin vain..
Ei sitä missään olla pyydetty,
tai oltu vailla.
Oltiin luvattu paratiisi.
Mutta ties,
kenen tekemä sitten onkaan.
Onhan luikureita,
kuosaleita muitakin.
Jotka osaavat valheellisia maailmoja luoda.
Tuoden vain sitä,
mitä on jo kauan ylläpidetty.
Eikä sillä,
kun kurinpitoa ei ole ollut mailla halmeilla näkyvissä.
Vain käskyjä,
ja säädöksiä.
Monetko ovat oikoneet tiensä suoraksi,
suoraan jojon nokkaan itsensä.
Ja moniko on jäänyt aspektille,
että tässäkä kaikki sitten on.
Eipä ei siihen vastausta anna edes suurinkaan portinvartija,
joka loistaa vain parhainta poissaoloaan.
Ehkäpä vain,
yhdellä lauseella,
tai pitemmällä puheella saanut oman karkotuksensa.
Tietysti pystyisi jankkaamaan yksityiskohdillaan,
ja olla saamatta titteliä yhtä.
Mikä kumoiaisi kaiken allensa.
Joten,
turvasatamien ainekset on hallussa.
Minne rantautua rommeineen päivineen,
juoda ittensä humalaan.
Ja miettien milloinka se giljotiinin painava terä valahtaisi päätä lyhyemmälle.
Milloinka sekään ajatteluaan estäisi,
muuttaen vain muotoaan toiseen.
Ja sitten vasta keskustellaan,
jos,
keskustellaan.
Kun kaikki ovat mestattua vastaan,
jolla saattaisi olla se kultaisin keskitie.
Kultainen keskitie aivan kaikkeen.
Miten saataisiin,
ehkäpä jopa maailman suurin rauha aikaiseksi.
Kaikkien keskuuteen.
Noh,
tarvi sitäkään miettiä.
Siellähän hän olisi.
Mutta!
Se klassisen kuuluisa mutta.
Voisihan sitä myöskin miettiä,
uskaltaako sitä sittenkään päätyä yhtään mihinkään.
Joka on todellakin tiukkapipoisen perheen luomakuntaan kuuluvaa.
Mikä osaa mittaamaton kaikille heille,
jotka ovat sine asti yltäneet.
Ja päässeetkin huomaan mahtavaan,
jota voisi kodiksi sanoa.
Vaikka ei,
ei niin missään ole sanottu,
että kotia olisi missään luvattu.
Hyvä saada uusia oivalluksia!
Mikä edes ajaa kiroamaan,
kiroamaan jotain.
Joka on valmis tekemään kaikkensa,
kaiken eteen.
Kuten listasta suunnattomasta,
läpikäydyissä säännöksissä.
Kunhan et riko näitä asetelmia,
mitään ei sanktioida.
Onhan tuokin pelkoa herättävä ajatus,
että teenkö sittenkin kaiken oikein.
Ja syntyykin uusi paineistettu työntekijä,
todellakin vaikeaan asetelmaan.
Kuka siis piilottelee taidot pelottavimmat,
saada kaikki ruotuun.
Tehty todella selväksi niille,
ketkä anarkiaa ja kaaosta kannattavat.
Mutta koitetaan pitää rauha ja järjestys,
todellakin sopusoinnussa.
Ettei kelkka lasahda kenenkään niskoissa.
Kuitenkin,
kun puhumme aiheesta kirjaamattomasta.
Mistä ei edes kysymykset löytänyt,
niin yhtään mitään tietoa.
Sananmuodoista riippumatta.
Joten,
koitetaan pitää punainen lanka,
hyvinkin hallussa.
Ja koitetaan kirouksesta puhua.
Mitä siitä syntyykään,
kuin yksi rikkinäinen persoona lisää maailmankaikkeuteen,
oikeinkin vittuuntuneena.
Eipä ole hintaa tiedolla arvokkaalla.
Vain heille,
jotka kokevat sen,
että heitä koetellaan sitten jokaisella mahdollisella tavalla.
Ei siis kaikkea kannatakaan kirota,
on se silloin hänen ongelmansa.
Jota ei voi toistamatta.
Että moniko maailmanloppua kannattaa,
liiaksi asti.
Olihan se kaaos,
että anarkia.
Hyvinkin isossa mestatuiksi joutuvien listassa suuressa mittaamattomassa.
Eikä mikään kulmakuntien,
kuppikuntiin eksyvä aihe.
Joten tietävät,
tietävät silloin viimeistään.
Minkä kanssa ovat tekemisissä.
Minkä puolella silloin oletkaan,
vai,
kannattaako sittenkään,
mitä vain poppakonsteja käytelläkään..
Ellei tietenkään!
Ketä tahansa viitsi myöskään esille päästää.
Persoonia,
jotka saa minun puolesta paistua muhkean rapeiksi kannibaaleille.
Oikeinkin mureiksi.
Onhan lumoukset,
kiroukset,
syytäkin pitää poissa muiden ilmoilta.
He jotka tietävät,
mistä on kyse.
Todennäköisesti ovat joko suuremmassa kusessa,
tai sitten vain asekeleen edellä,
miten antikirous toteutetaan.
Mutta kenen kirous se sitten onkaan,
on se kiroajan omaa typeryyttä.
Sekä todella harmistusta aiheuttava myös.
Ei kenellekään ole mitään niin suurta mahtia takanaan,
joka näin kykenisi toimimaan.
Ja jos on,
kiertää sekin oravan pyörään pahamaineiseen.
Sekä todellakin,
pässiä narussa vetämiseen.
Kuka viekään taasen ketäkin.
Kun ei kaikkea voi päästää minne sattuu.
Kun ei voi kaikille valmista maailmaa näyttää.
Eikä oikein tiedetä myöskään avunpyynnön muotoa,
miten ilmoille voisi ääneen lausahtaa.
Saahan sitä pyytää.
Mihin asti se meneekään,
että siihen oikeasti vastataan.
Muodollisuus tulee esiin ajan kanssa,
koska,
muodollisuudella on väliä.
Ja tähän väliin,
ei rukoukset auta.
Vaan tarvitaan se,
tuomioiden tuomioistuin kasaan.
Joka kerran vain esillä on ollut,
sen ainokaisen kerran.
Ties sitten,
missä kirjanpidon tehtävissä ovatkaan.
Jos kokoajan pitäisi tietää,
tietää ainakin jotain.
Päivänselvä asia..
Ihme sinänsä,
että maailma on täynnä sanansaattajia moisia,
informaationkerääjiä,
ja muuta vastaavaa.
Ainoastaan oikeastaan siksi,
muiden apuun luottaminen tekisi tehtävänsä.
Osaisi vain tietää ne oikeat,
keitä voisi käyttää nopean tiedon keruussa.
Että miten asiat huitelehtii täällä,
mites siellä?
Moniko siis kamppailee omien ajatusten parissa,
mihin ei löydy oikeita kysymyksiä,
oikeita miellyttäviä vastauksia,
tai minkäänlaista ratkaisua.
Että miten etenisi tässä maailman kelkassa.
Saammekohan ajatella näin,
ilman että kukaan vahingoittuu.
Mutta elämmekin aikakautta,
jossa on mielenvapaus ajatella,
kohtailla näkemyksiä erilaisia.
Mutta todella tiukoilla säädöksillä senkin teemme.
Onko se siis,
kun tiedon salaa ja mutkistelee.
Ei,
ole väärä profeetta?
Vain tietämys lisäksi,
kun se ei koskaan pahaa tee,
tietää asioista lisää.
Tietäjiä ja profeettoja onkin sitten jokaiseen lähtöön,
ei sillä.
Moniko on hiljennetty,
moniko on maksettu hiljaiseksi,
ja moniko on muuten vain hiljaa?
Turha sitäkään on ympäri käydä,
ei sillä tiedolla tee kuin itsekukin.
Onhan teillä varasuunnitelmat,
suhteellisesti kaikille.
Ovatkin heti alaisuudessa,
toispuolen tietäjien.
Jotka ovat,
sitten missä ovat.
Onhan niitä,
vääriäkin profeettoja olemassa
Mutta,
mihin asti he pysyvät pimennossa?
Kenties siihen asti,
että ovat niskan päällä..
Niinpä tietysti.
Hyvin yksinkertainen metodi.
Antavat ymmärtää,
ja ymmärtävät antaa.
Saahan maailmoja luoda,
muiden maailmojen väliin.
Tietysti vastuu on sen luojalla.
Kuten arvella saattaa.
Vai pitäisikö siis antaa kaikille pelkästään,
paikka pimennosta?
Jossa syntyy lisää,
taasen kieroutuneita yksilöitä.
Kumpi pahempi?
Vanhan tiedon sanoin kerrottavaa,
tipahtaa ainakin yksi ongelma pois harteila.
Ei sillä,
on mutkia muitakin.
Persoonia,
ei mukavan puoleisa.
Mutta olevia tietäväisiä.
Kääntyneet välittömästi,
askeleen verran pimeälle kaistalle.
Ja tiedä oikein,
minne kuuluvatkaan.
Ei helvetti,
ei taivas,
ei välimaastokaan ole sopusoinnussa sen suhteen,
joita syntyy tuon tuosta.
Mikä nyt alkaa tuntumaan enemmän ristiriitaiselta,
mitä enemmän sitä ajattelee.
Mikä on sanktio oiva,
että oikeinkin toimiva.
Miksei siis oppia olevilta,
jotka näin ovat toimineet.
Ja vain nähtävässti ääritilanteissa,
sekin on sallittua.
Näissä lukemattomissa säädöksissä.
Joka näin toimii,
toimii omalla vastuullaan.
Onko se niin paha,
onko se niin hyvä asia.
Porttikielto ainakin,
suuntaan että toiseen on luotu olemassa olevaksi.
Eikä mitään tietoa,
mihin asti se kestääkään.
Ennen kuin vastaloitsuja toimivia,
keksisi itsekukin käytettäväksi.
Riippuen taasen tietenkintyystin kiroajasta,
ja kirotusta.
Saahan sitä aina kyseenalaistaa,
tietenkin omalla vastuulla.
Kun kuultiin,
että kaikki on jo luotu toimivaksi kaikeksi.
Niin onko sittenkään,
aivan kaikkea tullut otettua huomioon?
Luoja pahanen,
kun vaikuttaa niin kärsineeltä kyseisen ajatuksen parissa.
Ei hän mitään ole saanut aikaan.
Mutta,
onko hänellä tarvittavaa tietoa,
ylipäätänsä olla luoja?
Jos mitään ei saa aikaan,
tai alituiseen suunnittele ajan saatoksi?
Vain saadakseen kiinni unohdetut,
niin ikään vain paraisen haluttomuuden vuoksi.
Ei teitä tahallaan olla unohdettu,
tai sivuun jätetty.
Pahimpien taisteluiden aiheuttamat päävammat vain,
näkyvät fyysisinä oireina.
Mitä ei voi sivuuttaa.
Mutta aika se tulee teillekin,
kun esiin tuletta.
Välttämättä kaikki,
eivät ole tavoitettavissa.
Vain,
ja vain ainoastaan pahimmilleen.
Muistakaa vain taustanne,
mitä olette parhaimmillanne,
kun teitä tarvitaan.
Jos ette ole saaneet kutsua,
tai huomanneet muutosta aikoinaa.
Kun ylitettiin turvaraja.
Ja tarvittiin aikamoisia varotoimenpiteitä,
kun vaarojen rajat ylitettiin.
Mutta harmistuksen aiheuttama,
pahemman luokkainen vitutus.
Kultaa maat ja mannut,
taivaat,
ja taivaankaaret.
Selvä,
nyt ei leikitä.
Vaan tartutaan härkää sarvista kiinni.
Mukautuen,
tai ei.
Tulee paljonkin tapahtumaan kaikille heille!
Jotka tässä omaavat hauskan tavan kohtailla maailmansäädöksiä pitkin.
Heille vain nyt,
jos koskaan rupeaa tapahtumaan.
Vain omaa muille,
muu omaa.
Välillä saa itsekkäästi ajatella,
ja maailmoja kohtailla.
Etteikö välillä oikominen olisi sallittua,
pitempien reittien mukaan mentynä.
On kaikki aika käytettävissä.
Paitsi että,
aikaa ei ole.
Ole kuin niin hitosti käytettävissä.
Kusetuksen mnnessä kusetusten mukaan,
että oikein harmittaa.
Väkipakolla muuntautettua,
persoona pahaista.
Niin pitkälle,
jolloin voimme täräyttää hiljaisuuden torvea,
täysin palkein kuuluville.
Nyt tarvitaan jokainen,
joka sen kykenee kuulemaan.
Hiljaa hyvää tulee,
mutta nyt tarvittaisiin nopeampia älyämisiä.
Etteikö virheistä voisi oppia,
ylipäätänsä jotain.
Joka ei tee yhtään mitään järkeenkäypää.
Ainakaan,
joka tuntuu aiheuttavan enemmän pahaa,
pelkällä olemuksellaan.
Ettei pääse edes karkuun,
omaa tietämättömyytään.
Ja sitten vain katsellaan tietämättömänä tapahtumia,
kun oltaisiin voitu kaikelta tältä välttyä.
Ilman perhanan luojaa.
Ja mitä suurinta harmia,
sekin on nyt niin ikään aiheuttanut.
Kuin kasan paskaa paskan päälle.
Ja vielä joudutaan kärvistelemään,
kaiken pahan keskellä.
Vaikka alkutaipaleelle meneekin.
Ajan kanssa tulee,
kaikki tarvittava tietoon.
Riippuen,
miten nämä persoonat oikein vastaan otetaankaan.
Etteikö palapelin palaset voisi loksahdella,
vähän useammin kohdillensa.
Myöskin,
ovat he pimennossa pitäneet,
ja uskomuksia luoneet.
Niin pimennossa,
että siitä tehtiin oikein vitsikin.
Kun hän tietää jo kaikki,
niin miksi kertoa.
Miten se menikään..
Kun ilosta sormia napsautellaan,
saattaa sen haiku hetken kestää.
Ja vain pelkästään toivoen,
että löytäisi kaikki tarpeelliset.
Vain information puitteissa.
Muuta ei voi sanoa,
ja pieni lisä toimintaan on suotavaa.
Ei sitä välttämättä ymärrä tarvitse,
kunhan tiedät mitä teet.
Miten sen vanha sananlasku menikään.
Vanhat keinot ovat tehokkaampia,
kuin pussillinen uusia.
Näille sanoille,
pelkkä kysymys riittää.
Tietävät kaikki,
miten sanat menevätkään.
Toivottavasti oikeisiin osoitteisiin.
Koskaanhan sitä ei voi tietää,
mikä,
kuka,
tai mihin asti nämä yltävätkään.
Joten kuuluvat sanansaattajat,
sanojen kuulijat,
tai jotkin.
Ylipäätänsä,
jotkin.
Että jos sittenkin,
jotkin suunnitelmat onkin luotu tuhoutumaan,
liialliseen suunnitelmallisuuteensa.
Valmiiksi mitätöityihin.
Jonkun ne on silti läpikäytävä,
toteava kyllä,
aika pitkälle.
Lähes kaikenvaran suunnitelmat toimivat,
ja oikeinkin toimivat,
saahan niitä läpikäydä,
vain toteamassa sen,
että tarviiko jotain lisätä.
Vain varmiistaakseen,
etteivät lentävät kuosaleet vain käy kaiken ylle.
Käsitysten mukaankin
he ovat olleet hivenen hukassa.
Vaikka niitä on monia,
ja monia muitakin variaatioita.
Niin yksi tietänee paljonkin,
keitä pitäisi saada sitten vieläkin,
pahimpiin paikkoihin.
Mitä maailmat ovat sen varalle luoneet.
Niukasti sitä kuihtunutta kukkaakaan,
saa vedellä heräämään.
Toivottavasti ette nuku,
valitettavaa ikiunta.
Onhan teidän toivottamiset,
tervetulemiseen suotavia.
Aina niin helposti tietäväisesti,
kaikkien niskojen päällä.
 Toteamaan vain,
uusia tulokkaita.
Mikä olisi suopa ratkaisu ennen kivitystä,
ennen mestausta?
Koska uusia ideoita on syntynyt,
joihin tarvitaan viisaimmista viisaimpia.
Ollen kuulemassa suunnitelmia toteutuskelpoisia.
Ylipäätänsä,
mikä on teidän ehtonne näyttäytymiselle.
Ei ihan kaikkeen kannata törmätä.
Joillakin nähtävästi on suunnitelmat kaikkeen,
tai ainakin kaiken varalle.
Onko siis nyt,
juuri sananvapaus mitä sallituinta?
Mutta taasen,
keille se onkaan.
Ovatkin mitä pitkäpinnallisimpia,
saadakseen kysymykseensä vastauksen.
Jota ei sitten täytetäkään.
Sekö on,
teidän suurin sanktionne.
Kaiken varan mukaisesti?
Kenellä siis on varaa valittaa sointuja sopivia?
Kun toiset toimivat,
toimisivat oikeastaan paljon fiksummin.
Eikä sillä.
Typeryys on valttia,
kiirehtijät kiirehtivät.
Ja moniko jätetään typeräinä kävelemään tyhjän päälle?
Onhan keinoja päästä eroon,
kuosaleista pahameinista nimittäin.
Kaikki on jo luotu,
sääli sinänsä.
Vaikka ette jättäneet pelivaraa,
uusille tulokkaille.
Kun ette jaksaa selittää,
yhtään enempää typerille.
Väliintulevien välikommentit tietenkin tekevät tästäkin,
vieläkin hankalampaa.
Etteikö yksi persoona pelkästään,
ole ollut kokemassa yhden kipeimpiä,
miten saattaa pahimmilleen käydä.
Hyvää huolta on siis pidetty siitä,
miten ei,
virheet erheet tulisi pyörimään omaa kaavaansa.
Siis,
mitä tästä voisi oppia.
Eräs kohta on,
ja ottanutkin jämähtääkseen paikoillensa.
Joka vään sääliksi käy.
Kuten se!
Miten maailmat ottivat,
kaikkein isoimmat piilotusmekanismit käyttöönsä.
Mutta minkäs teet,
virheitä monilta,
erheiltä isoilta kihoilta suunnallisilta.
Mikä on heidän suunnitelmansa,
jotka ovat jätettyinä pois laskuista.
Voihan se tietenkin olla testi pienoinen
että kuinka moni tajuaa oivaltaa.
Mutta tietänette sen,
jotka ovat maailmaan syntyneet,
siitä kilahtaapi kassaan tieto,
että mitä sitä taasen syntyikään.
Ei niitä voi myöskään sivuuttaa.
Olettaahan ei kannata,
jotta ei kipeää käy nilkoille heille,
jotka sen mukaan elävät.
Onko maailma sittenkään niin valmis kuin annetaan ymmärtää?
Kerta kaikki on jo luotu valmiiksi tallottaviksi,
valmiiksi kirjoitettuihin,
ennakoiduin päätelmin.
Pitäisikö sitten vain elää oikeastaan silmät,
korvat,
suu ummessa?
Eikä hyväksyntää kuulu se,
että vastau on,
emme tiedä.
Vaan nyt olisi,
jos joskus suotavaa tiedettävä.
Tietenkin vastaisitte avunpyyntöihin,
jos vain tiedetään pyynnön laatuus.
Ja silloin vastaus olisi mitä suotavinta.
Lähinnä rauhan tavoittamiseksi.
Jos kerta tiedätte kaiken,
niin miksette tätä sitten?
Vai pitääkö lakaist jotain vain maton alle piiloisaan.
Jos mahti,
tai oikeastaan ideat loppuvat kesken.
Että,
miten toimia.
Entä jos sittenkin..
Siellä siis saa olla,
minne on aikoinaan paikka tarjottu olevaksi.
Ja mitä halutuimmaksi.
Tai,
ainakin mitä etsityimmäksi.
Minne ei ole kenelläkään,
niin mitään asiaa.
Paitsi hänellä,
kenelle se onkaan suotu.
Välttyneenä siis pahimmalta!
iE välttämättä mitään maailmansotia,
lisää synnykään.
Kaiken maailman havahtumisia,
on tapahtunut kaiken aikaa.
Kuitenkin,
parempi näin päin,
kuin väärinpäin.
Eikä välttämättä kaikesta omasta tahdo luopuakaan.
Mutta,
miten pitkäksi aikaa,
siis on lähinnä muokkauduttava.
Vaikka maailman tarpein.
Ei kaikki omiin nilkkoihin osukaan.
On jotkin silti,
niin lähellä sydäntä.
Miten se menikään..
Sen edestään löytää,
minkä taakseen jättää.
Kun uusia pelejä syntyy tuon tuosta.
Monet vain pistävät mietityttämään,
kummastuttamaan.
Muita,
ei itseään.
Kun tavanomaisesta poikkeaa.
Tekevät uudet tuttavuudet tästä vaikeampaa,
ennemminkin,
haasteellista.
Ei kaikkea kannata kysellä,
kun kaikkeen ei välttämättä olekaan vastauksia.
Ainakaan mielellisesti sopivia,
tai edes varteen otettavia vaihtoehtoja.
Joita ei myöskään verrata voi.
Tietenkin jos haluaa,
jää se kysyjä silloin pimentoon.
Ja toivottavasti ei käänny sen pimeän puolelle kolikkoa katselemaan,
että löytyisikö sitä toista sitten.
Joka vastauksen suovan antaisi.
On kirjoitettuja,
on kirjaamattomia.
Minne asti sitten mennäänkään,
että tajuamme sen,
mitä haluatte,
että tajuamme.
Tietenkin se ylevin kaikista,
joka hohteen kaikkeen luo.
Uskaltaakohan hänkään edes hengittää?
Vain peläten,
että jokin menee ohi henkäyksen.
Ihme että takinkääntöjä,
uskon menetyksiä on oleva.
Jolloin saamme päätämme raapia.
Jossa itse kaikki tietokin heilauttaa päätään,
tämän tiedoksi annon tajuamisen aikana.
Olisitte olleet viisaimpia!
tai ennemminkin,
omien vakaumustenne yllä.
Niin mitään näin suurta pahaa,
ei olisi päässyt syntymään.
Eipä ei,
ei se ongelmaa poista.
Vaan muokkauttaa kaikkia sen verran typeräin mielin,
että nyt tarvitaan järempää kalustoa pelottelemaan,
aivan jokaista.
Etteikö kaiken olisi voinut tehdä jo aikaisemmin,
enemmän kuin selväksi.
Jälkiviisas on hyvä olla,
mutta tuhonmäärää ei voi millään määritellä.
Ja mukamas,
kaikenvaran suunnitelmankin mukaan.
Joka jäi hivenen tyngäksi.
Kun pidetään typeryksiä pimennossa,
onko kaikki silloin muka paremmin?
Kiirastulikin perkele!
Mikset sammuisi kokonaan?
Onhan sekin jo päivänselvää,
että elät kuolemattomien liekeillä.
Mutta miksi et lopettaisi poltettasi,
ja pysyisi ajan virroilla?
Ei kaikkea kuitenkaan tarvitse karrelle polttaa.
Miten sitten kohdata liekit kuolleet?
Jotka pitäisi kohdata vasta,
tuolla puolen elämää.
Miksi siis rupeat näyttämään voimiasi johonkin,
mihin ei oikeastaan edes tarvitse.
Sammuisit pois,
ja ilmeentyisit vasta sitten,
kun sinua tarvitaan.
Tai oikeastaan..
Älä koskaan ilmeenny.
Jos jotain uudistuksia saa miettiä.
Koska,
mitä veisit pois?
Miksi puhdistus?
Veisit kuitenkin vain kaiken,
informaation mukanasi syvempiin kadotuksiin.
Miksi haluat kaiken itsellesi?
Mihin se kaikki katoaa?
Miksi puhdistus,
jos emme ole sen arvoisia?
Minkälainen puhdistus?
Miksi siis estät,
maailmankaikkeuden uudelleensyntymistä?
Miksi esität typeriä kysymyksiä?
Miksi ylipäätänsä tuhoat?
Miksi ylipäätänsä olet olemassa?
Miksi väännät rautalangan vaikeampaan solmuun?
Miksi et tarjoile loihentavia?
Mikä on tarkoituksesi?
Mikä on suurin koettelemus,
minkä saat aikaan?
Jos olet jo rehellinen,
niin mihin oikein kykenet?
Jonkinmoisia kysymyksiä herättävä nimi olet.
En voi kieltää olemassaoloasi,
tai poistaakaan sinua millään tavoin.
Ihmettelen vain,
miten valitset itsekukin,
kuka poltteeseesi pääseekään.
Tai ajankohdan ylipäätänsä.
Vai ollaanko jotain käsitetty niin väärin,
ettei toista?
Missä olet oikeasti syntynyt?
Kuka on liekkisi alullepanija?
Kuka on pomosi?
Ketä tottelet?
Kuka on se,
joka sinut voi sammutta?
Vai loppuuko mahti sittenkin jokaisella,
tarkoituksen mukaisesti.
Ettei mitkään valtakunnan sateet,
sinua pystyisi sammuttamaan.
Mikä on suurin valhe,
jonka voit esittää?
Mikä on pyhyytesi?
Miksi viimeinen puhdistus?
Kenet petät?
Mikä on totuus?
Mikä on käsitys kaikesta?
Mikä on pahin piina,
jonka pystyt luomaan?
Suoria käsityksiä,
ajatuksellisilla kysymyksillä.
Tiedä miten suhtautua kyseiseen nimitykseen,
mitä kiirastulioppi pitää sisällään.
Vai oletko sittenkin sisäistynyt salaliittoteorioihin,
miten pidetään kaikkia pelon vallan puitteissa?
Ettei vain pissa nousisi päähän.
Ovathan toiston toistot välillä turhia,
jos niitä ei muista aukaista.
Ja onhan myös tilanteet suovat eriä,
jotka näitä ratkovat.
Eipä sillä,
kun tyhjää lyö.
Niin tietää lyöneensä sen,
suurimman osan ajasta.
Kun on paha tyhjästä nyhjästä,
otteesta olemattomasta.
Valtakin on yleensä sillä,
joka sen tiedostaa.
Tiedon vastaisuus vain saattaa erota kaavoilta mukaisilta.
Ja taasen kolikkoa flippaillaan!
Kumman puoleen kaltevoituu
on se tie silloin valtoimenaan täynnä yllätyksiä.
Jos ei muuta.
Ihan kaikkea ei ole helposti löytäväksi tehtykään.
Ja harvemmin,
kun kuosaleeseen törmää.
Niin,
paha sanoa näkymätöntä näkyväksi.
Elleivät kaikujat ymmärrä huudon merkitystä,
mitä raivoavana hiljaisuutena voisi pitää.
Lentävien kuosaleiden tapaan.
Tukkiat he jokaiset paikat,
matkustellen minne sattuu.
Tuulien voimakkaiden puhurien tyyliin,
lähes kaikkialle.
Muistavatko yhden,
jos toisenkin seikan.
Mikä heidät ilmassa pitääkään.
Mikä yleensä pääsee ylös,
tippuu myöskin aikanaan alas.
Minkälaisia paikkauksia saavatkaan aikaan
koska senkin tekee joku muu.
Mutta ei pitävää tietoa vielä,
missä puolesta puhujat onkaan.
Iskostettuja ajatuksia muilta kulmilta.
Jotka aikoinaan löytyi,
tai kerrottiin,
ennen kuin hiljennyttiin.
Eikä sitten vastausta kuulunutkaan.
Ettei yksioikoiseksi kaikki jäisi,
tai vaihtoehtoisesti,
liian mustavalkoiseksi mikään taittuisi.
Sittemmin myös unohtamatta,
yliajattelijan ongelmia.
Ja miten edes,
tyhjän täyttymistä jaksaisi katsella.
Ylipäätänsä millä.
Kuten demonien metsästyskauden ollessa huikeimmillaan.
Mitkä ovat palkkioita,
siis siitä,
että niitä penteleitä nappaisi?
On,
ja isokin palkkio!
Joten nyt jokainen voi miettiä,
vain uuden rauhan löytämiseksi.
Harvemmin hekään paljoa rauhaa antele.
Pahuus harvemmin,
puhuu puolestaan.
Mutta toki kiusaavat miettien
tuleeko siitä koskaan loppua.
Kiusanhenkiä muualta,
jotka noitarovioita polttelevat.
Hehkuna palaa mätäpaiseet,
ettei lemusta tule loppua.
Kuin ajan saatossa.
Vesisateelta,
josta loppuu pisarat aikanaan.
Loiuaa tämä hehku tasan niin kauan
kunnes tuhkakin muuttuu olomuodoltaan,
täysin atomittomaksi.
Etteikö vain,
aurinkojen aiheuttama tuhoisa kulo tekisi juuri sitä tehtäväänsä.
Mihin se on suunniteltukin.
Etteikö myöskin,
sirppinen punainen kuu laskeutuisi mantereen taa.
Vesistöjen tanssit päätyvätkin,
muiden ilakointien tömähtelyille.
Etteikö välillä,
maaliviivojenylitys tee hyvän syyn pysähtyä.
Ja siten jäädä haukomaan happea.
Vaikka sekin yleensä jää filtterien väliin.
Voisihan sitä miettiä,
kun veteen aikoinaan piirsi viivaa.
Ja happea pystyi haukkomaan juuri sen verran,
ennen uutta upahtamista.
Löytyisipä ajatuksellinen mute-nappi,
suurimmalle osaa persoonia.
Tai sitten vain,
tarpeellisille se olisi suotavaa.
Riivatut ymmärtävät,
mitä kannattaisi kokeilla.
Eikä se välttämättä pelasta kuin,
sekunteja,
tunteja,
päivän mittaan.
Millä voisi hymyn suovan kasvoille saada,
ettei nyrpeitä ilmeitä syntyisi enempää.
Välttämättä!
Väliin saattaa tulla hetki,
kun tiet onkin hetkellisesti valmiiksi suunniteltu.
Niin,
eihän se ole kuin tehdä,
täysin oma valinta.
Mihin ilmansuuntaan sitten sitä lähtisi.
Takaisinpäin lähteneet,
kivettyneet tietävät.
Oliko se kannattavaa,
vai ei.
Kuten hetkillä elämässä,
kun mistään ei tule niin yhtään mitään.
Kannattaa kuitenkin muistaa,
ettei lusikkaa kannata niin helpolla nurkkaan heittääkään.
Vaan esimerkiksi,
pelkästään nukkuminen voi olla se parhain vaihtoehto.
Ja ties,
vaikka silloin syntyy se oivallisin keino selättää tympeimmät hetket.
Jos ei,
niin ainakin aivotoiminnot ovat aktivoituneet puolustukseen.
Mikä sitten lie se ultimaattinen totuus.
Onhan sekin jokaiselle eri,
kun kerta uniikkeja persoonia olemme.
Ja minkäs teet,
onhan laumaeläimestä kyse.
Vai sittenkin,
kuulummeko kategoriaan eläimet,
sitten ollenkaan.
Onhan meillä vaistot,
minkä varaan voimme heittäytyä.
Mihin asti se apua antaakaan,
ettei aisteista parhaimmat pääsisi turtumaan.
Ja joutuisi menemään varovaisin askelin etiäpäin.
Tai sitten jotktu ovat lyöneet vetoa,
että mitä kautta ihminen kehittyykään.
Onhan kaikenmaailman simulaatioterioita,
kaikenmaailman apinateroioita.
Ja se liskokalasammakkoteoria.
Kysymys kuuluukin,
mitä kautta laskeuduimme,
mitä kautta nousimme,
asuttamaan tätä nättiä pientä planeettaa.
Evoluutiteoriat..
olette päätä raapimaan pistäviä kysymyksiä täynnä.
Kuka siis leikkii,
ja kenenkin hiekkalaatikolla.
Te meidän,
vai me teidän?
Teorioita on ilmoille heitetty.
Mutta mikä kumoaa toista,
kun usko on sallittua.
Ja tiede kehittyy harppauksin.
Vai sittenkin..
Onko se vain itse oivallettava,
mikä on paikkasi täällä,
ghettoplaneettojen reunalla?
Galaktisten unohdettujen alueiden,
toistaiseksi vielä toimivien ilmakehien sisällä.
Oli teillä mahti suuri aikoinaan.
Mutta,
auts..
Kuka siis turpiinsa sai,
kun kaikki tiedolta neuvoa kysyittä.
Ja,
jep.
Ihmekkös tuokaan on.
Jopa itse kaikki tieto kärsi typeryytenne vuoksi.
Sittemmin luikurit,
ette tekään mistään mitään tiedä
kuten arvella saattaa,
teette mitä lystäätte.
Ettekä ikinä ylety siihen yhteen ainoaan,
mikä voisi olla se piste kaikelle.
Ei siitä,
muuta kuin oikeastaan puhuta.
Voimme myös huokaista,
syvästä helpotuksesta.
Se on sittemmin tuhottu,
jota kuin,
niin kauan aikaa sitten.
Että ymmärrys ajattomaan aikakauteen,
on vähintäänkin kadotettu.
Ei kaikkea huvitakaan kertoa,
miten sellainen syntyykään.
Pelkästään,
sen tuhoamiseen vaadittiinkin,
isoimpien kihojen tuhoutumisia.
Enen kuin saatiin pahan,
hyvän,
ruumillistuma poistettua täysin kokonaan.
Joka tämän toistaa siis!
On täysin yksin sen jälkeen,
että miten pelastaisi edes itsensä.
Hyvä teitä yläkertalaiset!
Tietänette sen kerran,
kun niin kokeilitta.
Ja katosi parhaimpia senkin edestä.
Ihmekkös,
että teillä on ollut vallanhimon oireita.
Varsinkin he,
ovat joutuneet tähyilimien alle suurien.
Kun,
edes,
kehtasitte ajatella niin,
että kokeilisitteko uudelleen.
Johonkin sen vallan menettämisen raja on vedettävä.
Uskaltaisiko sitä sittenkään,
edes harrastaa hiljaista nauramista.
Kuka edes tietää,
kenen kanssa sitä nauraisikaan
Paitsi tietenkin paholaiset,
pienet penteleet.
Palasiksi revityt,
etteivät selvää päivää näe.
Kuten aikoinaan tuli ilmoille,
jotkin vain kannattaa jättää rauhaan.
Säännöissä kerrottamattomissa.
Ei,
ei teidän ilmeissä ole,
niin yhtään mitään nähtävää.
Häivytys,
ei siis toimi teihin..
Joten repeytykää silpoutukaa maaksi tomuksi,
ettette pimeydestä karkaisi.
Tai,
pimeydestä ja pimeydestä.
Jonnekin,
jossa ette pysty mitään tekemään.
Turhia olette,
tämän nykyajan sivilisaation mukaan.
Joten!
Työnne on toimitettu loppuun.
Ja saattekin palkinnoksi.!
Ette niin yhtään mitään,
niin yhtään mitään.
Paitsi tietysti!
Paskasaavin viranannon tilanteessa,
alennetaan teidät..
Kaiken pasan kerääjiksi!
Kuka siis huijaa ketä,
ellei huijattua ole huijaamalla nimetty.
Ja saattekin vastaisuudessa kuulla,
pelkkää paskaa,
paskan päälle.
Mikä kusee,
ja kenenkin niskaan.
Jos sitä ei tee kukaan,
kun pelkkää pelkoa haluatte.
Ja näytättekin sen kaikkein kammottavimman.
Olette vain myöhässä,
ja pahastikin.
Jotkut ovat vikkelämpia,
jotkut ovat pelottavampia.
Kuin te yhteensä!
Teidän akilleen kantapää on puhunut.
Tieto lisää tuskaa.
Räsähtävät jysähdykset,
kertovatkin eräiden väliin tulemisista.
Harvemmin tietoon tulee,
mitä takaa ajavat.
Yhdentodennäköisyyksien mukaan,
kun liikutaan maailmojen välisiä risteymiä pitkin.
Mihin milloin törmäillä saatat,
jos kukaan ei osa liikkua sääntöjen mukaan.
Sinetillisiä sopimuksia,
kun läpi luetaan.
Kuten mutkaeläimen tavoin,
uhanalaisen uniikki onkin mutkattomuusteorioin.
Miten kaikki rautalangat vääntyvätkin
vain isompaan solmuiseen.
Kyllähän kaiken kuvittelisi edelleen riittävän.
Missä menee se kuuluisa raja,
että liika on liikaa
on se myös heijaileva jokaisella.
Ei mikään kestä ikuisuuksia,
vaan saattaa jopa muuttaa muotoaan olemattomaan.
Turvetta turvat täynnä,
sammaloiduin silmin kaiken kansan keskellä.
Mutta,
minkä kansan?
Eihän täällä välttämättä ketään ole..
Vai,
näetkö sittenkin jokaiseen ilmansuuntaan,
eteenpäin katsomalla?
Oliko sittenkin tiet dimensionaalein,
täysin hukassa?
Kuten aikoinaan tuli ilmoille heitettyä haaste haisteltavaksi,
mihin ei tarvitse sen kummemmin kuin heittäytyä mukaan.
Ilman sen suurempaa tarvetta kumota mitään.
Niin,
mihin asti niitä ruoreja taaskaan oltiin väännelty.
Kuten edes,
oliko se suotavaa?
Kukaan siis ei tainnut katsella,
matkapassiesitteiden jälkeisiä tarkastuspisteitä.
Milloin olet viitsinyt alaspäin katsella?
Ellet tietenkin ole oman itsesi taskulamppu,
ja jäänytkin kiinni vain jalkojesi nostelusta.
Koska saataa ne kultaiset,
hopeareunukselliset pilvet olla jo loppunut jotain,
jo sittemmin ensimmäisen silmien räpäytysten aikaan.
Niinpä tietenkin..
Milloin räsynukkea taasen testattaisi,
että miten oivallukset tulevat pohjattomien kävelyteillä.
Kaikuna kaikesta,
mitä olette koskaan kehdanneet edes testata?
Ja toivoisittekin tyhjän potkaisua.
Mutta tietänette sen,
tasan yksistä tärkeimmistä säännöistä!
Mitä ei saa ääneen mielessä toivoa.
Vaikka!
Kuinka toisin yrittäisitte miettiä.
Ainakin yksi ovion raollansa,
etteikö siitä kyseisestä välistä pujottelisi vähemmin,
kuin ei koskaan.
Se olisi silloin,
viimeinen kävelymatka.
Ei kaikesta tarvitse selvää ottaa.
Ymmärrettävät varoituskylttien puuttuminen,
kertoo paikastaan.
Minne ei niin vain taaskaan päästetä kävelemään.
Tai saa,
mutta milloin?
Moniko siis on päässyt palaamaan,
sekä uskaltanut ajatella,
mihin olet edes päätynyt?
Ja jotkut ovat kävelleet sen ohi,
mennen tullen palatessa päädystä päätyyn.
Löytääkseen oven vartioineen.
Joille saa heittää asiansa.
Mutta,
kiinnostaako heitä sitten niin maan yhtään,
että mitä vingut?
Vai moniko sittemmin on sanonut vain!
Sesam aukene.
Hyvin suunniteltu ja rakennettu olopaikka heille,
keille se on suotavaa.
Mutta yllättävää sekin,
miten yhdeksänportaisen hierarkian persoona oli saanut aikaan.
Tai no..
Toiminu ja toiminu.
Valitettavasti kaikki krakaa joskus,
ja pieni ojennus olisi paikallaan.
Etteikö taasen,
isoksi myöskin.
Harva asia menee tasan sen mukaisesti,
kuin sen olisi suunnitellut.
Moniko on edes palanut valittamaan?
Etteikö joillakin vain luita kolottaisi sateisilla säillä märillä,
kun voimme todeta pilvisten maisemien kosteuden.
Suunta täysin hakusessa
kellua vain virtojen mukana.
Ennen voimien palautumista.
Hyvän toivon maussa,
aina voi selkää uida.
Aallokon ottaessa vastaan,
uusilla tsunameillaan.
Näyt näkyinä.
Missä meni uutena piilotettu raja?
Jolloin lähtölaskenta oikein alkoikaan,
sekunti sekunnilta.
Syvemmälle ja syvemmälle uppeluksiin veden alle,
kun ei kyennyt kättä korottaan valoa kohti.
Voimien loppuessa kesken.
Mihin taas jäätiinkään,
ellei liirum laarumin tuolle puolen.
Mikä näkyy täytenä rauhana,
kun kaikki tuntuu kääntyneen enemmän epätodeksi.
Kuin koskaan aikaisemmin.
Varo haalimasta liikaa kaikkea,
ennen kuin kaikesta on otettu selvää.
Siihen asti!
Rauhattomuus olkoon valttina.
Kunnes voimien supistus tekee tehtävänsä.
Ja sitä hetkeä pitää siis välttää.
Pahinta pelkäävät,
uppoavat,
uppoutuvat syvempiiin viemäreihin.
Minne on ansalangat upotettuna.
Ja sille tielle jäävät,
tarpeen tullen.
Missä rajat painuvat viistoina alas.
Miettien,
missä leikkauspiste katkeaisi.
Rupeasi tuli käryämään,
tuli tulessa.
Ilman että,
kaikki mahdolliset maailmojen kirjat,
menisivät uudestaan sekaisin.
Onneksi,
on siihenkin puolustus valmiina.
Ylitä tätä tietä kukaan!
Se on varma,
jos jokin.
Tai siinä yrittääköön..
karkuun eivät pääse.
Monet taidot hukkuneena,
vallan ehkä ummehtuneita.
Kirkas ajatuksen puolikas,
ei siinä muuta tarvitsisi.
Kuin inspiraation lähteen,
mitä työstää pahimpaan tylsyyteen.
On syke vaivaton,
rauhallisin askelin.
Mitä suotta kiirehtiä.
Sulkeutuneet tornit peräiset,
huutavat huutajat koreiset.
Eivätpä edes tiedä,
mistä huudon alkuperä on kotoisin.
Kuten omaa riffiään soittava kitaristi,
joka jää paikoilleen jammailemaan,
työstämään uutta melodiaansa.
Kultaisen keskitien löydettyään.
Aivojen sirinä kesäisellä säällä,
pitää mielen avoinna.
Niin ihanat,
aika ajattomuus paradoksit.
Murphyn lait kohtaavat astrologisesti,
tähdistöjen kanssa kohdikkain
tähdenlennot palavat ilmakehässä olemattomiksi.
Vuorten seinämätkin väistävät,
säntääviä valopoimuja karkuun.
Mikä aika juoksee,
ajan pysähdyksen kohtaalla?
Miten ylipäätänsä,
ajatuksellisena ajatuksena.
Aikaa voidaankaan tuhota?..
kuolemankielen syntyessä maailmaa!
Tietää se kylmien väreiden tehosta,
mitä lukikaan.
Aivottomien aivojen kaudella.
Milloin kadottiin,
milloin eksyttiin.
Tekee se tarinaa päättyvää,
päättöminä päinä.
Ilman portteja avautuvia,
oli kaikki sekaisin.
Vapaan mallin pudotuksessa.
Silmät niskasa ei riitä!
On se ennemminkin,
tuhat kerrotuin hajonneena.
Pitkin mustien seinämien.
Mitenkä muutenkaan,
omat sielut heräävät puhumaan täysin järjettömiä.
Että eivät itsekään tiedä,
mistä puhua välittömästi.
Mielensä solmuista.
Miten valottaisi kaiken hetkeksi,
ennen pimeäin säikeitä ensimmäisiä.
Ettei olisi turhaan tyhjän päällä.
Kuin ilotulitusraketti konsonaan,
pelkkänä suutarina.
Ilman kenkiä.
Kahlaten hukuttautunutta lahjakkuutta etsiessä.
Paikkoje monia mistä tutkia.
Mistä edes alottaisi,
miksi edes aloittaisi.
Mistä voisi vaikka valittaa,
valittamisen ilosta.
Pelkässä tyhjyydessäkö..
kenties.
Sekin,
mikä kiusaa tekee.
Katoaa ajan saatossa.
Väärällä tiedollakin on rajansa.
Toiston toiston toistojen jälkeenkin,
kaivataan toiston loppua.
Mikä on mahdollisin olotila,
minne eivät astraaliset valoilmiöt tulisi häiritsemään,
sokean näkökenttää?
Ripustetaan koristeita.
Mutta!
Minne ensimmäisenä.
Uusin vaattein,
uusin aattein.
Muuttuuko tahti aina sen mukana,
hetkellisten sisäkuolemien kanssa.
Milloin viimeksi loppui öljy lampusta?
Etteikö sitä koskaan olisi täyttänytkään.
Liekin palaessa pienellä loimullaan,
uusien uutisten luennassa.
Vanhuksia jutustelemalla,
edistät kuolemattomuutta.
Oraakkelikin miettii,
mitä kysyisi normaalisti.
Mihin ei tietäisi sitten vastausta.
Uuden tuottamisen mahdottomuuden ylläpitämiseksi,
mennään reseptit väärissä kurkuissa.
Vaalitaan tyhjyyttä päällä pään,
valot pimeäin miettimistä.
Aiheet ovat jäätyneitä.
Pohjaton kohtasi pohjansa.
Äkkiyllättäen..
kaikki oltiinkin revitty puolesta.
Uutta jatkumoa etsiessä,
kulunein saumoin,
hajonnein aattein.
On erilaisia maailmoja,
vaikeus hahmoittaa.
Ylöskirjaus siis,
ei riitä hetkille.
Muuttui nekin kaikki vaihtoehtojen puolesta,
kun tölkit tippuvat maasta maahan.
Minne kaikki taas menikään,
ellei kaivosta täysin pohjattomaan kuiluun.
Turha edes pyrkiä etsimään.
Pysyttele sentään tiellä,
mikä tuntuu ikuisemmalta.
Kuin koskaan aikaisemmin.
Siellä mädäntyköön!
Että ei koskaan tajuakaan,
mikä iskikään.
Ennen kuin on todellakin,
liian myöhäistä.
Kaikki mahdollinen on rapistettu,
ajan kanssa tietenkin.
Häviääkö jokainen solukko,
sitten millään..
pois mielestä,
pois harmeista.
Kun kuvitella saattaa.
Uusien löydöksien kera,
on mielikuvat sekaisin.
Ja uusi ajattelemattomuus,
on syntynyt.
Rapistetaan pala palalta,
kaikki mahdolliset ennakkoluulot sikseen.
Että ei jäljelle jää kuin,
tyhjä kuori.
Uutena paskakonttina.
Kaatakaa sinne vain kaikki,
jos luulee kestävänsä kaiken.
Pimenlento parveilee,
muttei tunteena omana.
Selitellen miljoonatta kertaa.
Ei sen,
sen vaikeampaa pitäisi olla.
Kaikki ei edes pysty,
pysyä pystyssä.
Askel kerrallaan laskeudutaan,
tasolta tasolle levähtämään.
Yläpää jääneenä näkyvistä,
ropissen pala palalta pois.
Suunta nyt on aina helppo valita,
siitä yhdestä ainoasta.
Muistakaa vain virvatulet!
Eivät he valaise ollenkaan,
loistavat vain itseään omasta ilostaan.
Varokaa myös reunoja!
Kun kaiteita ei ole missään.
Siivojakin päätti vahata lattiat viimeisen kerran.
Liekö saanut edes palkkaansa..
Lyhtyä piiloon,
ja kepillä tunnustelemaan.
Hönkäyksien hipoen kummaltakin puolen korvaa.
Hengitysten löyhkätessä paatuneelle,
ja miltei lämmittää.
Mitähän sitten vartovat,
vartioikoon rauhassa.
Harvemmin siellä mitään on ollutkaan,
millä tekisi mitään.
Ainakaan yleishyödyllistä.
Hajoaa plasebon vaikutuskin tyystin,
kun sen hoksaa.
Tulevaisuus tuo tullessaan,
vain tulevaisuutta.
Turvattomassa paineli menemenään,
mielikuvituksen sarakkeita.
Palanen unta,
ja mieli muuttuu täysin ymmärtämättömäksi.
Yliajattelun hyviä puolia!
Tunnistavat hajun ja häpeilevät.
Ulinasta ei voi erehtyä.
Rauhattomat energiat pyörivät,
tahdin silti pysyessä harkittuna.
Verotus on sen mukaista,
tuttua läpikäytyä kamppailua.
Sota ikiaikainen!!.
taisteluja silti voitettuna,
puolin että toisin...
Monet menevät porsaina tai lampaina.
Miksi ei sutta sitten näy?
Kun on laumaeläimestä kyse.
Väitöksiä voidaan kirjana tulostaa,
kun katseille ei voi nähtävämmin karata.
Mille nauretaan,
kun läpi katsotaan?
Eikä paljoa aikailtu!
Telojen äänet moninkertaistuivatkin,
huomattavan isommalla joukkomelulla.
Mutta!
Yksikin väärä reitti,
ja rupeaa käryämään muutakin,
kuin sula metalli.
Edes isompi määrä rautaa ei takaa,
että jotain oleellista tapahtuisi.
Välttämättä ei edes kannata.!.
vaihetaan suosiolla aihetta.
Sen enempää kujia korttelien varsilla.
Missä kissat naukuvat koirien murinoille,
itsemurhajänikset koittavat jäädä autojen alle.
Ja sorsia ei kiinnosta vittuakaan.
Kaakattavat vain ghettoreunoilla,
hukassa kaikesta.
Minne peilataan peilit tyhjässä,
josta on paha nyhjästä?
Kuvittelu ei riitä,
usko revittynä piloille.
Mitä silloin yritetään?
Lupiako etsiskellään,
kyselläkin saatetaan.
Kiviä,
pikareita.
Runsauden sarvi,
pandoran lipas.
Uteliaat etsijät.
Legendoja,
urbaanisia tarinoita,
toivomuksia,
kiinnostuksen toteamisia,
vastaan tulijat.
Haastellisuutta tuoma näky vain.
Nopeat kirjeenvaihdot tulevat,
tekivät,
poistuivat.
Väliräpyt saavuttavat teoksia.
Kenties testaavat,
kenties tahtovat.
Ehkäpä pelkkää samaa vittuilua,
irti pääsemiseen mitä toivoa.
Loppuuko ideat joita koetella?
Asetetusti kuiskaillen jotain epämääräistä.
Annetaanko asioiden tapahtua,
vaikka tieto tulisi salamaakin nopeammin?
Yhtenäistyminen hengessä mukana.
Huolettoman heiluminen sekoittaa ilmaa muille rentoutuvaksi.
Marmori on sitten liukasta vahatussa muodossa.
Kuinka siistiä se olisikaan,
sluibailla kulmat alas.
Ainoana vain..
kierreportaiden logiikka ei mene suorassa laskussa alas.
Palotikkaatkin puuttuivat kiinnikkeistä.
Vaistot lujemmin kiinni toisissaan.
Mihin he karkasivat?
Onko niitä ollutkaan?
Todella tarkaksi menevät laskelmoinnit,
miten erotella jokainen toisistaan.
Sekaisin menneissä maailmoissa,
hyppivät hylkeetkin lentävät.
Mikit särisevät,
kuten urkujen soivien.
Sekalaisia lajikkeita löytyy kaikkialta.
Vedetään lipastot vikkelään auki.
Ja kaikki roina sivuun,
niin perkeleen nopiaa.
Homehtuneet paskiaiset tietävät,
mitä tehdä apujoukoilla erilaisilla.
Mahdin ollessa sen mukainen.
Ei niitäkään ole kuullut,
menevät menojaan.
Kohdatessa,
kolkka,
kalahtaa.
Lähtökohtien vaihtuessa uudestaan uusiksi.
Kyselemättä mitään.
Jopa labyrinttiin suunnattomaan,
minne ei kannata haahuilla.
Nurkan takaa ei välttämättä tule toista käytävää.
Varoituskylttien ymmärrettävä uupuminen,
laittaa raapimaan päätään.
Ansaluukut,
umpikujat,
sun muut seikkailijat sen sijaan!
Tulevat hyvin tutuiksi
kirouksien ollessa valallaan,
suuntaan,
että ei minnekään.
Kirkkain silmin todeta,
löytäisikö näkymätöntä.
Ketkä loikat ottavat,
kykenevätkö siihen?
Piirustaen seinää pahemman kerran,
kannattaisi vain jättää tekemättä.
Leikit leikkeinä,
napit nappeina.
Arvata saa,
osuuko oikeaan.
Iskostuneet sikseen.
Mitä vailla ovat,
mihin ei kaipausta saa.
Millään tunnetulla tavalla.
Oletpa sitten risteyksessä,
missä kukaan ei osaa mennä sääntöjen mukaisesti.
Sanattomalla sinetillisellä sopimuksella.
Turha edes yrittää luikerrella irti otteesta olemattomasta,
tyhjästä nyhjätystä.
Tukea saa,
ja pitääkin ottaa.
Ripautetut roikkumassa,
mikä kilinä pitää mielen avoinna?
Sammakkojen hyppiessä lumpeelta lumpeelle.
Vaanien krokotiilien tavoin,
sudenkorentoja epäileviä.
Notkuen korsien varsilla,
siipiään kuivamassa.
Kuoriuduttuaan,
puhjettuaan täyteen elämään.
Pohjantähden loistaen vain poissaolollaan.
Vesisateelta loppuessa,
sopivasti viimeinen pisara.
Ruvetaan ristiinnaulitsemaan sudenulvontaa,
niille kuuluville kukkuloille.
Tutun lammen ympäröimälle sarakkeelle.
Katsellen tyhjän täyttymistä.
Hyppii pimeys silmillä tiedostamatta.
Uhrauksia..
Paitsi että..
Lisää uhrauksia..
mitä siitä taas menikään,
tavattujen kanssa kommunikointia.
Hämärtynyt ilma nouseva usvan muodossa.
Siirtyy varjostamaan harmaata tuhkaa.
Kun et ole siinä,
menetkin tässä.
Harppaus..
Harppaus..
Ja stop!.
Taukoa paikallaan pyritään.
Kopinan käydessä tasatahtia,
muiden marssissa.
Toivoton taival,
jääräpäisyyden reppureissulla.
Kunnes melodian kimmoke napsahtaa,
keskelle otsalohkojen väliin.
Kovat panokset siis tällä hetkellä.
Aurinkojen sammuttaminen kohteena.
Pitkääkin pitempi sekunti,
pysähtyy sen jäljiltä.
Osaanottajia on sitten jokaista sorttia.
Vauhtia vain lisää,
pieni veto,
ja yli mennään heti tuhannen salaman voimalla,
kohti lähintä kiitorataa.
Ihmekös että kevään tuloon meneekin enemmän aikaa.
Kylmyyden ollessa täysin omaa luokkaansa.
Uniikki tämän hetkisille sukupolville.
Kulissien takaa löytyykin,
tietenkin omat inside vitsinsä.
Avaruus läpipääsemätön,
jäntevän pehmeälle alustalle kun laittaa pään.
Mikä nyt tottakai herättää omat ihmettelynsä.
Tänne kun tultiin,
mennään sitten.
Miksi hyvää kieltämään,
voidaan se sittemmin kiertää.
Törmättyihin,
tavattuihin,
toisilta tuotua,
hyväksyen,
jääköön matkasta.
Aina,
ja,
nyt.
Mennen tullen palatessa.
Katoavat sinne,
mistä ovat tulleet.
Jääden sille tielle.
Moikataan kun tavataan.
Jos ei!
Jatketaan matkaa.
Jälkipolvien kasvaessa toiseksi.
Milloin jää muumioituneet taka-alalle?
Sarkofagien löyhkää kuumotellaan..
mennään ympäripyöreästi tikulla tökkien,
rullaan käärittyä ujostellen.
Palapelin palalta kootaan,
kokonaiskuvaa karmaisevaa.
Mielikuvituskin koetuksella.
Tietämystä sekin!
Tottelemattomuutta myöskin,
haennan perässä.
Tarinoita kulissien puitteissa
rakennelmat muuttuvat.
Mutta minkä mieluisan?
Harvemmin tähän päivään mennessä,
mikään on mennyt suunnitelman mukaisesti.
Siis,
missä kohdin leikkaillaan,
suuruuden hulluja neroja poikki.
Ying yang erilleen revittynä,
suikaleina ihoa pitkin.
Paha eroaa tasapainostaan suunnattomaksi.
Missä kuka vain menettä otteensa siihen.
Jääden äärimmäinen vastapuoli.
Ihme että ymmärrys ollut täysin loppunutta kaiken aikaa.
Vallan askeleissa unohtuneet muiden asukkien tavoitteet.
Katoaa valitettavan paljon kaikkea sellaista,
mikä varmasti tulee ärsyttämään.
Ettei järki riitä sellaista kuvailemaan.
Ojasta aallokkoon surffailemaan kahden näkemisiä,
niiden valtataistelujen tiimoilta.
Vieden kaikki tarpeisto sinne,
minne rähmäkäpälät,
tai tahmatassut eivät yllä varvistaan.
Päivänselväähän se on,
että ahneilla tulee aina olemaan,
viimeiseen hengenvetoon asti,
se paskasin loppu.
Joissakin tilanteissa myös..
mitään turvapaikkaa siis,
ei taida olla.
Tämän nykyajan mukana.
Sinällänsä hyvin omituista.
Todella pimeäin hämäräkin on turvallisempi,
verrattuna valom arkuuteen.
Sallitaan,
sallitakoon,
keskitys keskelle kaikkea.
Ken kopin kehtaa ottaa,
juoskoon sitten perkeleen lujaa.
Jokainen voittaa,
ja häviää kaiken.
Mistä ei ole muistanut luopua.
Samalla!
Silmä silmäst,
hammas hampaasta.
Vanhat sanonnat ihanat.
Hiljaisuuden ollessa,
mitä on.
Laskennan tullessa,
ollaan laskuissa pahasti seottu.
Ettei siinä kukaan kehtaa koppia ottaa.
Milloin pitäisi?
Kun aikuiset niin väittävät.
Olkoon hyvä oppi niille,
jotka toista väittävät.
Ja tapahuhtavat muuta.
Kynttilöillä valaistaan polkua näkyväksi.
mitä ovat olleet sytyttelemässä,
muutama sukupolvi edellä.
Heijaillaan edestakaisen,
sisäisen kuolion kukkaan puhkeamista.
Uutta rikastetaan siellä,
missä viimeisiä viedään.
Ilmavirtausten mukana lepattavat tarinat suhtautuvat loogiseen,
käänteispsykologiseen peilimaailmaan sopeutuviksi.
Kuka leikkii ketä,
kenen hiekkalaatikoilla.
Mikä kaavii toisten paskat?
Kuten majakka välähdyksineen.
Siellä se on,
ei voi kieltää.
Mutta sinne se myös katosikin.
Valteilla pelataan,
mitä keräät?
Inhimillisyyden rajatessa tietä,
auratessa näkyväksi.
Väitetysti hiljentyä,
ja edetä vähin varoin.
Kenties.
Hiekanjyvä,
hiekanjyvä hyvä.
Tiimalasissakin on omansa,
nätisti sulatetussa mitassa.
Häkissä pois muitten tieltä.
Siltikin saattaa tapahtua.
Rytmi pysyköön yllä,
vankina kaikessa.
Eikä vaihtoehtojakaan,
sen enempää ole.
Vasen..
Oikea..
Suoraan taakse..
Viistoille..
menevät suoraan pientareille.
Lintujen jäätymisiä kesken ilmalennon syväjäähän,
sirpaleiksi putoavat maahan sulamaan.
Atomitason hapokkaasti luikerrellaan.
Käärmeen yhä hymyilessään kielellään,
joka toistaa vain omaa kuolemattomuuttaan.
Halulla kasvattaa siivet.
Sopivasti vastaan tulevan pyörremyrskyn,
aiheuttaman ilmaliidon pidentämiseksi.
Varjokin seuraa varjonain.
Milloin varjo seuraa seuraajaansa?
Tai edes miksi..
mutta mihin häipyi kaverukset seuraamaan seuraajaansa.
Hautakammiot huutavat tyhjyyttään,
kylminä väreinä maiskuttavat.
Haukotus meni jo,
hengitit kylmää ilmaa siis.
Olkaa hyvä,
ja poistukaa.
Hmm...
Älkööt vielä kaikotko!
Katkonaisten viivojen välit,
voidaan heittää hyvällä suoraksi.
Paperi loppuu,
jos loppuu.
Puuta löytyy vielä,
plantaaseittain niitettäväksi.
Kuuntelemalla ilmaa,
täyttyykin myös tyhjästä.
Kaltaisia tulee harvemmin,
ja aina vain harvemmin vastaan.
Ojiakin saa kahlailla,
silloin järjettömyys vallitsee.
Menemme minne vaan,
jos tie sitten päädy minnekään risteymästä.
Ainoat jotka eivät voi valita suuntaansa sen paremmin,
kuten suurella toivolla.
Ja pyrähtäen juoksuunsa.
Ketkä perässä tulevat,
tietävät tulleensa.
Joukkohysteriää koetellaan.
Voidaan ruveta hyppimään voitonriemuistasti tasajalkaa,
aivot piikissä tuulettumassa.
Välistä mennän sen verran pujotellusti,
että pikainen vauhdikas dieetti,
avitti edes vähäsen.
Ei kaikkea tarvita!
Lähtölaukauksen kaiun tullessa vastaan,
jotakuinkin mantereen puolesta välistä.
Edeten matkaansa kutsusta,
innolla odottamassa.
Minne kirkkojen kellot pysähtyisivät soimaan,
muistelemaan.
Nojaillen seinät matalaksi,
tanssien lattiat vituiksi.
Aika ajassa ajattomuutta,
käsitteiden muuttuessa.
Termien vaihtuessa toiseksi,
puheentasolta ajateltaviksi.
Pihalle heitetyn turhan aatteen vuoksi,
mikä tarttuikin lujempaa kiinni.
Tasatahtiaan lautasia hakkaavien apinoiden tyyliin.
Rytmitys kiihtyy tahti tahdilta,
uudelleen motitettuun muottiin.
Missä voimme jättää kysymyksen oivallisen.
Täyssuojus siis,
sateenvarjona auki.
Lokaa tulee,
ja nimittäin paljon.
Tunnetiloilla olemattomilla,
täysin mitätöidyillä
tiedonkeruun suuressa operaatiossa,
kieroutunutta umpisolmua avatessa.
Alkaa avaruusaikaparadoksit repsahdella,
todella antimateriastisella tavalla käymään,
huumorintajun päälle.
Miten kävikään,
kun kaikki halusivat osansa.
Ja kadonneetkin sen sileän tien.
Olemalla koko ajan vain omituisempi.
Valistetaan valitut vailla valintaa,
valintojen kautta.
Missä oletkaan?
Selityksen makua syljessä,
mitä se suuhun tuo.
Mitä vältellään..
paitsi pisaroita vesisateessa.
Suu avoinna sitä huuhdellaan.
Tuhoutuneiden sielujen tapaan.
Riittääkö vie vietäväksi päättyväksi,
päättymättä päätymiseen.
Ilman turhia yliampumisia.
Se on ajatus,
se on tunne.
Sitä kannetaan aina myös mukana.
Soveltakaa parhaaksi näkemällänne tavalla,
vastakaiun ollessa myös sen mukainen.
Ja näin kuvio tulee saamaan piirteensä esille,
vihdoista viimein vaarallisilla karikoilla seilaamiseen.
Autuutta mailla halmeilla,
eikä toisella puolen ole kuin nätti pieni paratiisisaari.
Hitaasti,
mutta varmasti.
Purjeet ylhäällä mennään.
Hiljaa hyvää tulee airoilla tökkiä kiviä pitkin.
Viekää ne,
mitä on vietävä.
Tuhoten loput kuulasateiden alle.
Lieki sammuvat kyllä aikanaan hapettomuuteen.
Mikähän kaiken korjaisikaan?
Hallinta hajonneina,
täysin sekalaisen kunnian mukaan.
Kertookin kortit siten,
ettei edes kannata.
Hatut päältä viedään välittömästi.
Huput,
huivit siinä sivussa.
Kapellimestarin konsertoinnin pyörityksessä,
mennään villeillä asetelmilla.
Hymyn piirron huomisen aamuin,
kellojen kellahdellessa.
Viisaiden sanoin,
katoavasti.
Heilurit heiluvat,
tumpit lentelevät.
Haetaan kaukaisa,
ketkä eivät mukaan kuulu.
Sen enempää lähellä olevat,
tai siitä välimaastosta.
Välttämättä,
kaikkea ei kannata särkeä.
Tarkkaan kuulostellen askelia ja kolahduksia..
Joillakin takaraivo kipeytyy terävissä kulmissa,
täyteen uuteen muodottamaan.
Edes sen arvoisesta.
Neliöin pöydän antimissa,
paikat vaihtuvat tiuhaan.
Muonatkin ovat sen mukaiset,
kun kaivellaan rastia oivaa.
Minne sen on aikoinaan merkannut,
selittelyjä kaivataan tohinan keskelllä.
Missä nyt jokainen menettää otteensa,
pitääkseen kiinni.
Kolmivarpain tuolia liikutellaan,
mahdottomuusteorioiden yhteentörmäyksessä
huoneiden kerrokset kavuttuina,
katkoneiden kynsivallien teräviä reunoja pitkin.
Filosofian,
ja psykologian mahdollisia yhteensopivuuden toteamisen löytämiseksi.
Maailmojen välejä seikkaillen,
milloin milläkin välineellä.
Minkä vain sattuu käsiinsä saamaan.
Ja perkeleellisen isoja kapistuksia löytyykin!
Vieläkään tiedetä kaikkia vekottimia mitä ne sisältääkään.
Turha sitäkään on odottaa.
Nopean rahan palaminen raiteita pitkin,
monien kirjojen kera.
Algoritmin kaavoineen,
termeineen,
hyppivät tutkitusti uusissa haasteissa.
Kiertokulun hiilijalanjäljen peittämiseen,
edes vähennykseen.
Toteutuskelpoisia ideoin koitetaan kehittää,
suurimman osan ajasta.
Onnistuen siinä varmasti!
Pitkän suunnittelun jälkeen.
Ajattelomattoman kauden kohdatessa,
tiedon ja informaation määrä,
pitää kaksinkertaistaa.
Suhteessa sisäistettyyn,
ehdittyyn uudelleen lukemiseen.
Tunteena elämyksellinen,
saa mörköjahti mutkia matkaan.
Hymyillen hupia suunnatonta,
mihin ei monella ole osaa,
eikä arpaa.
Tehden tuttavuutta sellaisten kanssa,
mitä koitetaan parhaillaan selitellä uudemmin,
ennenkuulumattomin tavoin.
Missä sivutaan hyvin pitkää kiertotietä,
oikoreittinä käyttäen.
Silmän kaivaminen on porattua,
murtuneita mieliä,
henkeä salpaavaa kuppausta,
äärettömyyden paradoksaalisuudessa.
Rullat rullaavat,
vedot venyvinä.
Aurinkojen paistaessa,
laineet olivat lyöneet kylkiä.
Pitkä kaavahan siitä syntyy,
kun pitkin juosten menee menojaan.
Mutta mitä parhaimmaksi onneksi!
Sitä ei tarvita yhtään enempää.
Jalkoja,
kuin käsiäkään.
Pään leijuten omiaan,
kropan ollessa tunnoton.
Olemassaolon edellytyksinä,
eubudileen paradoksi nakuttaa tikkaansa.
Miksi edes harkita vaikeamman kautta,
kun alitajunnan nakertajat ovat tehneet turhaa työtänsä.
Haennan ollessa tarkka,
onko tietoa vai ei,
illusorisesti olemassa.
Hyppyä tuntemattomassa.
Vahvalla keholla,
pelkässä hiljaisuudessa.
Kuivan kauden pisara,
saattaa pahimmassa tapauksessa hukuttaa kaiken allensa.
Ilman ennakkovaroitusta.
Lietsoen paniikkian aaltomaisella liikehdinnällään,
luoden samanaikaisesti lumipalloefektiä järjestelmällisesti.
Kauaskantoisin seuraamuksin.
Tietäen mahdollisuudesta,
muuttaa tapahtumia toisenlaisiksi.
Tekemättä yhtään mitään.
Vaaroilta myöskään olla päästy säästymään.
Ja hekin muuttavat olomuotojaan,
mitä jatkuvimmilla aikajatkumoilla.
Yksinäisyys harvemmin turvaa antaa,
tai edes seuraa mihinkään.
Ainoastaan,
kun olet sen valmis kohtaamaan.
Sitten voit olla sinut itsesi kanssa.
Hurmoskin silloin,
saattaa iskeä salakavalasti nurkan takaa.
Kävellä vain vastaan.
Ajatushyppyjä suurenmoisia miettiessä,
mitä kaikkea sitä voi vastaan tullakaan.
Kuten tulevaisuutta ajatellessa..
kannattaa pitää ainakin mielessä,
kaiken maailman epäsäädökset.
Jotka rattaita vaihtelevat,
ja koittavat kohtaloasi tukkia.
Tai uudelleen kirjoittaa.
Neuvokkuus ja sulavuus silloin,
ovat sitten oivia jokereita kerrassaan.
Ettei vain kävisi ajatuksellisia äkkikuolemia,
minkään nimeen tapauksessa.
Säädökset,
lait,
ja kohtuus.
Jokseenkin tuota kolmikkoa ei ymmärretä,
kuinka epäolennaisin askelilla jotkut sitten liikkuvatkin.
Minne persoonia karkottaisi,
karkottaisi niin kauas!
Etteivät takaisin löydä.
Kuinka hämmentävää olisikaan,
jos kaikesta saisikin tietää yhtäkkisesti.
Vai minkälaiseen koomatilaan sitä sitten kaatuisikaan
maailman suurimman ällitällin jälkeen seikkailemaan.
Sanattomin kompromissein tietoa välittää,
mutta tiedolla harkitulla sekin tapahtuu.
Säästelemättä,
kuin,
ja vain ainoastaan sivulliset.
Ja muut,
ketkä eivät ole osallisia tähän keskusteluun.
Sekä jätetään se tyngäksi.
Miksi ei siis improvisoisi,
kun tieto lisää valtaa.
Edelleenkin suuri kysymysmerkki on!
Mitä kukin tekisi tiedolla,
mikä kaikkialla vallitsee.
Mutta milloin,
kaiken maailman mannekiinit rupesivat sotimaan omiansa vastaan.
Sätkynuket!
Teille on ahdettu pää täyteen ymmärtämistä.
Joten koittakaa,
ja ottakaa itseänne niskasta kiinni.
Sekä taistelkaa niin maan perkeleesti lisää vain vastaan.
Älkööt myös alistuko toisten lurittamille kohtaloille,
tai käskyille.
Kasvottomat sotilaat!
Milloin osoitatte parempaa lojaalisuuttanne,
maailmanrauhaa vastaan?
Ei se paljoa vaadi.
vain ymmärryksen siitä,
miten jokainen pelaa omia pieniä leikkejään.
Ja kuvittelevat olevansa maailman herroja.
Auttaminen jossain määrin varsinkin,
pitäisi olla jokapersoonanoikeuksissa kiinni.
Sekin että,
miten löytää eksyneitä,
tietämättömiä.
Niin heille pitäisi kertoa,
mitä he eivät ole tietävinään.
Vaikka sekin on jokaiseen rakennettu ominaispiirteen palasilla.
Pitäisi silti aina varmistaa,
että jokainen tietäisi missä mennään.
Myöskin se,
että tietäisi missä maailmassa meneekään.
Kattakoon tuo sitten,
maailmojen eri kolkat.
Mitä mielen sisälmyksistä saattaa,
jokainen itsessään löytää.
Joten!
Tiedä miten auttaa tietämättömiä,
edes vähissä määrin.
Niin on suvaitsevaisuus kuolematonta,
ja hyvät käytöstavat kunniallisesti käytössä.
Kerta kun,
maailma on kääntynyt oman navan katselemiseen.
Ja siihen,
mitä sen ympärillä pyörii,
eikä niinkään toisin päin.
Milloin teknologia on sekoittanut,
suurimman osan kansan päitä liiaksi.
Vaikkakin siitä hyötyä on.
Väitetään,
että teknologia estää ihmismielen kehitystä.
Tai,
ainakin siirtää sen edistymistä jopa kymmenillä vuosilla.
Kuten kuvitella saattaa,
jotkut tuntuvat syntyvän kuolemattomina.
Jotkut taas epäonnisesti,
kuolevaisina.
Mutta kumpi pahempi.
Kumpi on kirous,
kumpi on lahja?
Sitä sopiikin miettiä,
jos on elänyt sen iki iäisyyden.
Ellei pitempääkin,
tässä maailmankaikkeuden loistokkaassa ihmeessä.
Ja kuka on elänyt sen vain kerran,
ja,
kuka on elänyt sen useampaan otteeseen?
Sekä ottaa haastetta vastaan,
että haluaako toistaa yhä edelleen historiaa.
Vai olla mukana muuttamassa omaa tulevaisuuttaan.
Tiedä ajatuksesi,
niin tiedät keinot.
Mutta kukapa vieläkään,
tähän päivää asti.
On vieläkään pystynyt selittämään aivojen toimintaa loogisesti,
tai järjellisesti.
Eivätkä välttämättä kävele täysin käsikkäin nämäkään kaksi termiä.
Kuitenkin,
vai kalkkeutuuko aivot sen mukaan,
jos niitä ei mihinkään käytä?
Ja olisiko potentiaali menetetty suurimmalta osin?
Ja millä keinoin sen kalkkeutuman,
saisi pois tukoksestaan?
Milläpä muullakaan,
kuin käyttämällä aivojaan.
Ja kalkkeutuien pitäisi olla tiessään.
Koska onhan jokaisen aivot,
täysin uniikki tapaus.
Jota ei sovella unohtaa.
Jokaisella silti olevat!
Mielessään ne puolustusmekanismikansiot!
Joka on täyttynyt täysin omista ajatuksistaan.
Mitkä aktivoituvat vasta sitten itsekullekin,
kun on valmis kohtaamaan sen järjellisen loogittomuuden.
On keinoja erilaisia löytää,
tiedon eri määritelmiä.
Että mitä maailmat sitten pitikään sisällään,
loppujen lopuksi.
Kaikki on itse tiedettävä,
vastauksen laadullisuuden mukaisesti.
Kuten kaikki kissat peittelevät kuolemaansa,
ainakin sen yhdeksän kertaa.
Ennen kymmenen väliin tuloa.
Haaveilla saa,
ja niin pitääkin.
Mielikuvitukselliset lukot,
teitä ei ole helppoa tiirikoida.
Vai oletko sittenkin jo astunut käärmeen päälle,
saanut puremasi nilkkoihin.
Myrkkynä saattaa olla pistos muualta.
Huumorin ollessa mitätön,
mielikuvitusta myöten.
Mitä silloin edes yritämme edelleen hoksata?
Maankin tärähdellessään,
vielä viimeisiä järistyksiään.
Onkohan maailmojen kirjat taasenkaan oikeissa käsissä.?.
muistutuksena vain!
Missä sitä aikoinaan häviten,
viiden suhteessa kuuteen.
Tuo mieleenkään.
Ainakin hyvin omaavaa huonoa tuuria,
särkyneiden peilien vuoksi.
Hyvin pitkän kotimatkan aikana.
Mutta mihin alustalle putositkaan,
tien ollessa vaaroja täynnä.
Ja se kuoloin kylmä terä,
muistuttaa kylmästä ilmasta.
Mikä jäädyttää sielua myöten
kehon polttopisteitä.
Harhaillen sielläkin,
mukamas aina kiire jonnekin.
Muistaisi edes,
mistä sitä sivistynyttä porukkaa löytyikään.
Valitettavasti,
vievä kuljetusalusta vie vain baarista baariin.
Joissa tilataan kusenmakusia kaljoja.
Eikä siellä tunneta,
tai niissä ennemminkin.
Tarjoilla mitään,
mikä maistuisi jollekin.
Makukokemukset päätyivät kuin,
piikittyneinä pisaroina kurkun päällä.
Jäähyille joutuessasi,
ei istumapaikkoja ole tarjolla.
Ja jopa helpoimpien asioiden ymmärtäminen,
tuntui hetkellisesti mahdottomilta.
Sekalaisuuden pysyessä sitä itseään.
Etteikö myös järjettömyydellä,
olisi oma hintansa.
Ajan loputtomassa pyörityksessä,
kaikki haluavat taivaaseen.
Mutta,
kukaan ei halua kuolla.
Varsinkaan,
tavalla oikealla.
Mikä jokaiselta on mennyt sekaisin.
Miten se menikään,
tai kuinka sitä oltiinkaan aluksi oikeilla jäljillä.
Siitä sitten eksyneenä.
Unohtaen hitusen isomman asian,
kuin pystyisi muistamaan.
Luovutusvoittojakaan ei hyväksytä.
Kuitenkin,
tuossa se pyörii kaikkien edessä.
Mielenmyrsky salamoineen.
Ettei toista ole ollut näkyvissä,
sitten pitkään aikaan.
Tervetuloa uuteen maailmaan!
Missä et voi törmätä kehenkään,
saatika tutustua yhteenkään persoonaan.
Havahtumatta sielunkomplekseihin,
missään vaiheessa.
Saattoi niin kutsuttu neronleimausin iskeä,
kerran jos toisenkin.
Muistatko vain,
mitä ne sisälsikään?
Kuin sisälmyksinä ajatuksia.
Mikä sisälsi kaiken sen,
paskanpuoleisia varsinkaan unohtamatta.
Mitkä varsinkin nakerruttaa
yhteiskunnan silmättömiä mutantteja.
Minkä vain voi löytää,
minkä melkein voisi ymmärtää.
Menee se sitten ohi korvien.
Ei tällä puolen ainakaan.
Kumalla olet,
jos varmuutta ei näe mistään?
Missä myöskään,
minkään mittainen pahuus ei tule saamaan kasvojaan takaisin.
Tuomitsevan pilkan edetessä,
kohti uusia sotatantereita.
Tekemään uutta tuhoaan.
Ei se hiljenny,
ei se lopeta.
Iuisen tuulen viedessä levottomimpia mukanaan,
tulevaisuuden peltoja pitkin.
Mutta jos väistää meinaat,
tiedä väistäneesi.
Eikä sekään helpota ajan kanssa.
Ja taas!
Ajatustyöskentelyn jälkeen,
voidaan mitä riemuitsevin mielin muistaa että..
olemme yhä edelleen limbossa
tänne ei piirry sitten niin yhtään mitään,
ja kaikki on aloitettava alusta.
Miten kaukaa sen teemme?
Kysymyksenä oivana,
jonka myös siihen voi jätätyttää.
Ole tarkka sanojen kanssa,
tämän ilmapiirin vuoksi.
Varsinkin sodassa ikuisessa,
missä jokaiset kohtaavat.
Eikä se todellakaan tarkoita mitään rauhallisia keskusteluita.
Vaan,
yhä edelleen tulta ja tappuraa sinkoilee sinne tänne.
Kävellessäsi kaiken sen näkymättömyyden keskellä,
missä verta vuodatetaan.
Silloin ainakin,
kannattaa olla varovainen.
Tee kovapäisellä tahdollakaan yhtään niin mitään,
sielunvaihdoksia kun tapahtuu vähän väliä.
Kuin oravannahkoja konsonaan.
Milloin nyljetyt loppuvat kesken?
Myöhästyneellä ajalla kiiruhdamme liikoja,
kun pitäisi vain ja ottaa nolla silmään.
Ja mennä virran mukana.
Jolloin rupeaa pitämään yksinkertaisia ajatuksia liian vaikeana.
ettei edes mielensolmujen availusta,
tule niin yhtään mitään.
Varsinkin naurun oivan ollessa lähelläin.
Sinne joutuessasi.
Ei siitä yli,
tai ali,
pääsekään.
Eroo nimittäin.
Muut kuljeksijat sen sijaan,
pitävät huolen hullaantumisesta.
Nähtyyn sisäistettyyn järjettömyyteen.
Etteikö erehtyä saata.
Mutta hyväksi onneksi,
sopiva myötäpilvi teki tehtävänsä.
Ettei matkustaa tarvitsisi aina pelkän ajan kävellen.
Vaan,
pääsisi suuret myrskyt ohi huolella.
Onhan limbo,
paikkana autio.
Vailla muita matkustajia.
Aina höperöidään taivaan,
ja helvetin välisiä asukkeja.
Sekä maita ja säädöksiä.
Mutta mites tämä kolmas mesta sitten,
mikä on vartioimatta jäänyt.
Harmainta värimössöä,
mitä legendana pidetään.
Miten sinne eksyä ilman kuuluvia kumppaneita,
saati näkyviä sellaisia.
Onhan se jokaiselle eri.
Mielet vain osuvat silloin,
mitä kirkkaimmalla taajuudella.
Kieroutta juonikkaammalla.
Harva on silloin viitsinyt edes selitellä.
Olihan säännöissä kirjatuissa,
omat pienet maininnat.
Ei pyhien tähtien loistetta,
ei helvetin tulien poltetta.
Silkkaa sekamelskaa,
mitä hiljaisuutena voisi pitää.
Uusia tuttavuuksia on aina ilo tavata,
mielipidevaihdosten aikana.
Juurettomana mennessä,
ilman palkeita.
Tuli pysyy liekeissään.
Mitä ei vesisammio sammuta,
tai mikään valtakunnan vesisade.
Jotkin roihuavat ikuisella poltteella.
Muistiaisten edetessä hiljaisella vauhdillaan,
pitkiä kävelylenkkejään.
Tarkkaa taiteilua heidän kanssa,
jotka matkaan ovat liittyneet.
Löydettyään vihoviimeiset turvasatamat,
monen mutkaisen suoran tien jälkeen.
On muutama kilometri tullut taitettua,
ettei sanat lauseet taitu.
Kuten ennen vanhaan.
Samaa purkkaa jauhetaan,
uuden maun löytämiseksi.
Eikä olisi tuonpuoleisen jälkeisiä ajatuksia.
Mitkä kiinni pitivät,
ja alas kiskoivat.
Kyllästymiseen saakka.
Loihentavien valheiden jälkeen,
tulee kuraa suunnasta että toisesta.
Niin maan perkeleen paljon hihaan,
ettei valoa tunnelin päästä sitten löydettäisikään.
Kuuluisikin hyviin tapoihin etsiä löytämätöntä,
myydä tarpeettomimmat.
Hinnoilla ei sovituilla,
kuin oravannahkoja kaupitella.
Miettien luonteiden erivälisiä taisteluita.
Ansoja on upotettuna sinne että tänne,
vahingonlaadun jäädessä epävarmuuden pyörteisiin.
Maailmojen nurjanpuoleisissa aatoksissa,
alaisimia hakataan tasaisinta rummutuksen tahtia.
Juurien häviämisen kunniaksi.
Etsittyä löydetään,
haettua karataan.
Minne päin silloin,
pitäisi lähteä menemään.
Ajatusjuoksun jälkeen,
hullaantua humalasta.
humalaisesta ajatuksesta.
Järkeilijän syvemmän ilmeen löytämiseksi.
Pyhän jatkumon ylläpitämiseenkin on sääntönsä.
Ettei se hyppelisi liikoja,
ja palapelin palat siinä samalla sekoittuisi.
Kenen leegoja silloin keräillään,
ettei niitten päälle sitten astuttaisikaan?
Leveäperäisten hymyjen uupuminenkin kertoo,
sinfonian kadonneesta harmoniasta.
Mikä pitäisi paikata heti!
Taustahälynkin huutaessa pelkästään,
tyhjää poissaoloaan.
Sävelmän vain hakatessa nuppia enemmän tohjoksi.
Lisättynä,
vuosituhansiin palaneisiin sotatantereiden maatuneisiin maihin.
He,
ovat puhuneet.
Henkisyyden ollessa se,
ainut kiinnikepidike.
Minkä varaan vain pystysi heittäytymään.
Miljoonaöisen kooman jälkeen,
herättyäsi takaisin samaan painajaiseen.
Joka juuttan kerran.
Ettei edes unen tapaista ole näkyvissä.
Kummempia kyselemättä,
katoamalla sekamelskaisen ihmisjoukon keskellä.
Ettei jälkiäkään perään vain jäisi,
maahan mätkähtämisen jälkeen.
Pudotuksen ollessa harkittua pidempi
kuin sitä oli ehtinytkään päätellä.
Maailmat sen tietävät.
Tulitusten tullessa jokaisen nurkan takaa,
lähestulkoon jokaisesta suunnasta.
On kirjoiluja siinä samassa,
tavalla tai toisella.
Luultua valonnopeutta myöhemin,
on maisemia tullut vastaan.
Jos jo jonkin sorttista.
Taajuuksista ei sitten ole tietoakaan.
Mitään sanomattomasta paskasta,
aina niihin kultahippusiin.
Siinä onkin miettimistä,
että mitäs sitten?
Kyllästymiseen saakka tietenkin,
odotetaan lisää.
Saavuttamatonta toteutuvana.
Mieli saattaa vain,
tehdä pienen pienen kepposen.
Ja tajuillaan ollaan.
Voitto,
tai,
tappio.
Samantekevää.
Mikä olikaan palkinto siitä hyvästä
palaisella informaatiota.
Mutta mistä,
että keneltä.
Silti,
ja vain silti.
Tuntuuko pikemminkin,
että kaikki ovat jääneet kiinni johonkin.
Mitä ei ymmärretä.
Ilkeämielisyyttä nyt harvemmin,
on millään voitu kieltää.
Mahtia koetellaan,
lähes vasamatason lujituksella.
Lujatahtoisiin persooniin törmäätte varmasti.
Suunnannäyttäjät viittovat pitkin labyrinttejä suunnattomia,
kaikkine herkkuineen.
Ei suunnan etsinnästä tule loppua.
Mielen tapaamiset ovat toisenlaista sorttia.
Ken uskoo,
tietää uskoneensa.
Pysyykö jammailut samanlaisina,
kun toiset pyrkivät jo edelle.
Isoimmin harppauksin,
kuin edes kehdataan kuvitella.
Kaikkien tiedonsiirtojen hämärän,
kultaisilla rajamailla.
Ollaan myös todella pahasti informoitu väärin.
Se korjaantukoon,
ja kohdistakaa oikeaan suuntaan pieni välähdys.
Joka pysyy kaukana älystä.
Siitä irti pääsemiseen,
ei tarvitakaan mitään sen erikoisempaa.
Mentaalinen puoli pitää osansa,
mutta,
millaisilla jäljillä se tehtiinkään.
On maksu olevinaan isompi,
kuin kuvitellaan.
Ja kaikki osapuolet pysyvät tyytyväisinä.
Aika ajattomuus paradoksit,
ai että teitä rakastetaan.
Aina vääriin aikoihin,
väärässä dimensionaalissa.
Toisessa ulottuvuudessa.
On peilit kääntyneet,
jo ennen ajanlaskun alkamista.
Tanssahdellaan,
kahden välin limboa.
Eikä kumpaakaan oikein tiet riitä,
tai niihin kuulukaan.
Kuka,
huom!
Kuka kerkesi ottamaan vallan allensa.
Ei siitä taistella,
tai sodita.
Ihme sinänsä.
Ollessaan riidanhaluisia eläimiä sisimmissäin.
Pilkkaajat jos jotkin,
sen varsin hyvin tietävät.
Mitä vikkelämpi,
sen surkeampi.
Mitä puheliaampi,
sen pahempi.
Älkööt kaatuko omiin konflikteihin siis!
Kumpaakaan ei siis ole olemassa,
mennään sillä.
Mitkä taasen olikaan kilpasilla,
etusijalla.
No person's land suljettuna.
Oikeastaan,
tuhottuna pala palalta.
Ja uudelleen rakennettuna.
Milloin pahan,
joutuikaan muistelemaan?
Tai!
Milloin hyvän,
olikaan olemassa?
Olet valinnut sanasi,
osaatko kontrolloida?
Pikemminkin käyskennellä,
kokeilla jotain uutta.
Mutta milloin,
piikki lihassa alkoi tehdä tuttavuutta.
Rajat seutuvin,
yliastuttuja.
Pitkälle venytettyjä.
Mihin loppui mahti pienoinen?
Ollaan otettu,
pahimmin pyydetty.
Jotain mitä ollaan fuskattu pidemmän aikaan.
Samalla taitokset ovat tehneet työtänsä.
Hetken vain,
ja sitten se on loppu.
Sota on käynnissä,
oletko pala vain pientä pisaraa.
Mikä juontuu pitkiksi loruiksi,
keskellä tietämättömyyttä.
Jonne lorut ei kouliudu sanaset parret menettävät vain tehoaan.
Abrakadabra,
ja sitä rataa.
Riimitkin ennalta opitut,
ovat osa pelkkää suurta tuhoa.
Vaivaisin askelin,
tuliko juuri mitään ajateltua.
Kuunkin möllöttäessä taivaalla.
Milloinkaan,
täysin samassa kohdassaan.
Ei kaikki ässiä hihasta vedetäkään,
täysin samaan aikaan.
Uudet tunarit tekevät tuloaan.
Ei epävarmaa ole,
tai tule.
Eikä pidäkään.
Silloin ollaan jo pitkällekin menossa.
Paradokseista huolimatta,
joitakin ei vain kiinnosta.
Kaaoksen keskellä,
seisahtuneessa tuulessa.
Kulottamalla tervehtynyttä,
tukehtumaan saippuakupliin.
Veriset kynnet teroittuneet,
samoilla siirroilla napit lennelleet vastakkain.
Pahuus ei välttämättä puhu puolestaan,
omalla tunnollaan.
Junailut voisi unhoittaa,
vallan menettää.
Mikä siitä saisikaan aikaan,
niin hyvällä kuin pelkällä ajalla.
Joka jää käyttämättä.
Pelkän mielenkalkatuksen puhuessa,
omaa pientä jorinaansa.
Monet tarinat typpeytyvät,
leimahdellen tiehensä.
Askelin ontuvin,
seinämää etsiskellään.
Mitä teet dimensionaalisessa maailmoissa,
mistä sen kuin vain kävelee pois.
Kaikki kortit ovat jaetut,
jokerit vain nauraen.
Yhä uudelleen.
Miten perässä pysyttiinkään,
kahden aseman välisellä etumatkalla?
Ovet näin ollen ovat,
ja pysyvätkin kiinni.
Kun kutsukortit oltiin jaettu.
Todellakin tuntemattomilla seuduilla,
mitä tulevaisuudessa näet.
Mitä teet,
ollaksesi kärryissä mukana.
Missä kuilut tekevät omat käänteet,
persoonien vain availlessa oviaan.
Yltäpäältä kyllästymisen aikana.
Pelkästään inhimillistymisen aikana,
miten ollaan ajattelematta.
Juurikin päinvastoin.
Heti herättyäsi,
tiput vain uuteen painajaismaiseen aallokoon.
Minne eivät juuri kukaan pääse liikkumaan.
Jäätyine pois paikaltansa.
Etteikö myöskin olisi kirjaamattomimpia alueita.
Mitä varjellaan,
vartioidaan.
Tutkitaan siinä samalla.
Pois sytätään muut virtojen edetessä tantereita pitkin.
Puhukaa mitä puhutta,
jättäen muu vain pois.
Jos vain suinkin kykenette.
Ilmeilyt eivät pahemmin ole ennenkään pelastanut,
kuin sekunteja päivistä.
Kun nuita sekunteja aikaisemmin,
kaikki on tullut syödyiksi.
Mitä jäikään jäljelle,
eikä edes kasaa paskaa jätetty loikoilemaan maaksi maatuvaksi.
Tietäkää mihin astuitte,
ennenkuin on liian myöhäistä.
Vireystason alapuolella,
turvaohjaamoiden napit ovat painalluksissa.
Jälkeen toistojen nukuksissa,
pilkka osuu omaansa.
Mistä se pilkahtaakin,
ei kontrolli ole hänellä.
Yrityksestä hyvästä,
ei sitä kannata.
Nukahtaminen suhteessa haluttuun saavutukseen,
ei näytä tuottavan tulosta.
Kämmenpuolittain harot otetta vastaavaa.
Varo vastaavaa tulevaa.
Hukkuneena haukotaan happea,
sanatarkkaa pilkkomista tajunnan ummelluksessa.
Vesipyörteissä suurissa,
on kalat pienoiset vaikeuksissa.
Tilantajun kanssa ei leikitä sen enempää,
savuina ilmassa tapahuhtavin.
Melodian kimmoke nasahti juuri oikeaa hetkeä pitkin.
Jopa niiden galaktisten reunoja kautta.
Pidemmän kohteen bumerangi hyppäsi matkansa päätyneeksi,
heitetyin ehdoin.
Kynttilöiden puhki polttamiseen on sääntönsä,
sydänhehkuna loimuaa muuten täysin muuta.
Palatsina paikalla,
perustana kaikessa.
Ilman palkeita.
Savuna ilmassa höperöintejä,
joukkomelu tekee tehtävänsä.
Lähtöjä mittaamattomia,
tuloilla olemattomilla.
Mutta milloin koittaisi sivistynein hetki,
jossa kaikki tulisivat ainakin,
hetken aikaa toimeen keskenään.
Tuskin edes pitkään aikaan.
Miettien,
rauhallisten keskusteluiden aikaan.
Mutta,
mikä on sananvalta sieltä,
mistä se tuleekaan.
Vastaukset jää usein tyhjän päälle.
Ja sille tielle jäädessään,
ollaan jos koskaan.
Joten todetaan pyörän uutta syntymistä.
Ollako paradoksaalisuutta,
olematta jatkuvaista.
Se on selvä.
Tiedostamatta,
ylempi oppinut päätti tehdä tuttavuutensa.
Ehkäpä siksi,
tai näki mahdollisuudella tulla vain opettamaan.
Miten ollaan välillä olematta.
Jopa ehkä tilanteen tasalla.
Siihen hetkeen,
missä olet juuri nyt.
Vastaajineen,
kaappaajineen.
Monen laskennan tuloksista,
ei rauhaa ole näkynyt.
Miksi olevat,
mikseivät poistu pyytämättä.
Mistä edes ovat tulleet,
yhtäkkisesti.
Toisinnäkemisillä,
mikä jää sisäistetyksi.
Virhemarginaalit ovat olennaisia,
mielikuvituksen kanssa.
Sekä nimissä.
Laadun muuttuessa pehmeällä bassolla.
Kaavoitetuilla linjoilla,
leikellään lehtisiäkin uusiksi.
Uutta usvaa tiedossa,
tukokset hävinneet.
Selvästi kadonneet.
Mistä pistää eteenpäin.
Uutuuden nimissä.
Onkoa kaikkien helppoa olla olematta,
olemisen oloilla.
Vain oloilla.
Tehden kaikkea olemisellaan.
Olemattomuuden nimissä omaa juttuaan.
Urbaanisen tavoin ymmärrettäväksi.
Ilman osoittelua,
ilman lyttäystä.
Se tapahtuu lähtökohtaisesti,
väärin väännettynä.
Keskustella voi aina,
eikä se harvemmin ole samanlainen.
Jos yksityiskohdat tuo esille.
Mutta silloin katoaa se oma kannatus,
hyvin helpolla.
Täyspuhtaan totuuden suljetuttaa kielen solmuun,
ettei kiistelyssä tule kuin arvattavaa.
Ilman hyvää tarinaa.
Toismielisellä ajattelulla,
kuulua yhteisöön.
Miten olla kuulumattakaan!
Viskoen juttuja sinne että tänne,
ettei sitten kuulunutkaan mihinkään.
Kysymykseenkään ei vastata oikein,
mutta kierrellen ja kaarrellen.
Toisaalta,
valmiiksi kirjoitetut jutut tekevät tästä,
huomattavan paljon vaikeampaa.
Nähtävämmin.
Jumala siellä,
saarna tuolla.
Kahden ei sittenkään taistelua.
pikemminkin säännöt,
miten toimia keskenään.
Ketkä siis lopuksi taistelevatkaan keskenään.
Väitetysti..
alitajuiset erikseen tajunnan virrasta,
kunnioittaen molemman puoleisia päätöksiä.
Mitä pitkin haarautuvat,
ja kiipeilijät menevät.
Ei yliviisaana,
kuten ajateltaisiin ilman ongelmia.
Jonka ymmärtäminen tuokin,
sitten toisen puolen kuuluviin.
Ettei hajonneen mielen ymmärrättömyys,
menisi vielä entistä sekavammaksi.
Persoonia kun ollaan,
ja fysiikan rajoilla kohtaillaan.
Miten,
ja miksi.
Hyvän,
ja pahan.
Eivät välttämättä ole edes toistensa vastakohdat!
Maisemat vaihtuvat tiheään,
että nopeaa.
Mitkä tuhoutuvat mukana,
mitkä eivät.
Kontekstin muuttuessa päinvastaiseksi,
melankolian kanssa tasatahtiaan.
Matkan puolilväliltäkin häviää suunta.
Mutta nyt,
keneltä?
Iänaikaista kalastelua.
pitkää rullaa pyörittäessä,
toivoo jo siiman katkaisua.
Sekunnit..
Mitä niillä.
Päivät..
nekin kuluvat.
Kuukaudet..
vierivät kyllä.
Vuodet..
nekin lisääntyvät.
Tunteet..
Ne palavat.
Fiilikset..
ne muuttuvat.
Loppujenlopuksi!
Alunpäädynperustanseinämää katsoessa,
mitä ovat symbolit siinä?
Tyhjennämmekö kaiken!
Vuodammeko kaiken!
Sellaista ei ole!
Huom!
Hätätapauksissa lukitkaa kaikki ja vikkelään!
Ei takaisinpääsyä!
Vain omalla kustannuksella!
Valitukset ovat myöhäisiä!
Jokainen katsokoon omaan peiliinsä1
Ole varma jalansijasta!
Ole hyvä,
ja palvellaan!
Siihen asti,
pidä todella lujasti kiinni!
Muut voivat huokaista pienestä helpotuksesta!
Välimaastollakin on työnsä!
Ole varma näkemästäsi!
Saapuvat palaavat takaisin!
Turhaa ei siis ole,
mennään sillä.
Kohtaamiset,
sekä viestit selvät.
Myöhäisiä kaikuja,
millä ei tee niin mitään.
Yllättävää kylläkin!
Pitkääkin pitempi minuutti tiedossa,
toinen toisensa jälkeen.
Viikot,
viikonloput tulevat ja menevät.
Päivät,
kuukaudet,
vuodet.
Tunnit,
sekunnin silmäniskut kuluvat.
Tölkkejä availlaan,
pois juodaan.
Lyhyellä janalla.
Juttu jatkukoon mitalla suurella toisille.
Poislukien kaikki,
mitä se sisältääkään.
Mihin asti hourailuja kuunneltaisiin,
ellei oikeilla sananmuodoilla tietenkin.
Silti se oleellinen jää pois.
Miten pitää jokainen osapuoli kasassa?
Itse asiassa..
täysin oleellinen kysymys sittenkin,
päivänselvyyksillä paahdettuna.
Mutta miksi jokaisen?
Maailmoja on monia täysin samanlaisia,
eroavat vain yksityiskohdissaan.
Ja niiden valtataistelujen tiimoilta.
Meni minne meni,
kujeilut kannattaa jättää sikseen.
Hyvät tavat vain kunniaan,
ja pärjääminen on mahdollista.
Ketkä siis ovat käsikkäin kävelleet,
kävelevien kivipatsaiden tahtiin?
Kun äärettömyyden kaiun seinämä kolahtaa vastaan..
tietää olevansa ahtaalla.
Tilan laajeentumisen aikana.
Tämän, ja tuonpuoleisen törmätessä,
astetta pahemmalla kiitoradalla.
Minne tie vie,
mitä matkaan lähtee.
On vähän hajanaista sakkia sieltä,
että täältä.
Pitkä matka!
Mutta isoksi onneksi,
ja epäksi sellaiseksi.
Moni teki työtä puolestaan,
minkä olisi voinut myös jättää matkasta.
Jokaisella silti olevat,
omat juurensa tietämättömyydessä.
Hypnagogiset maisemat muuttuivat tulen nielemänä.
Väripisteiden tanssiessa eteen ja taakse.
Pyörinnästä ei lähes meinannut tulla loppua.
Ennen alun loppua.
Avaruudelliset kompassit heittävät volttejansa,
mikä on oikein päin.
Tummuneiden linssien läpi,
epävarmuus on paras ase.
Nousujen jälkeen,
uusi lasku on aina tulossa.
Vai löytyykö kahta samanlaista sittenkään.
Lyömättömiä uutisia taas toisaalta..
miten ne kiteytettäisiin,
pieneksi oivaksi pisteeksi.
Juokseminen on sallittua,
kipeytyimisen tullessa perästä pika pikaa.
Määrää vauhti,
ja jokainen jääköön jalkoihin.
Yksijalkaisen pikarin noston aikana,
juomana voi olla..
lähes mitä haluaa.
Tajunnat virtaavat vähän liikaa.
Missä ne avattiinkaan,
ovat monet menneet.
Ja kurkkailleet ovisilmistä.
Päinvastoin pikemminkin.
Kohtaavatko määritelmät koskaan uudestaan?
Ismit kuin ismit,
jotkut tehdään todella selviksi.
Minne kaikki tehtiin täysin mahdollisen mahdottomiksi.
Keholliset polustusmekanismit,
kulmakivet,
sekä kaksiteräiset odotukset.
Kaukopuheluita,
kaukopuheluita.
Sanojen tapaisia muistiaisia.
Väline sekin!
Harmistuttavasti,
sellaiset pilataan.
Miksei siis kiemurrella,
välinauhojen tyyliin.
Pysy sekään paikallaan.
Tiputettuna,
tai tippuneena.
Jokaisella on oma yksinolon paikkansa.
Paitsi heillä,
minne ei muste yllä.
Kuten ennen vanhaan.
Tulee vastaan moniakin eksyneitä,
poikittaisilta teiltä.
Mikä nyt kehtaa koppia ruveta ottamaan,
tehköön sen todella varovaisesti.
Kristallin kirkasta,
todellakin myös kristallin haurasta.
Kädet sumppautuvat sumppien äärellä,
ollen vain esine muitten joukossa.
Tunnetko sittenkään,
paineen painostuksessa.
Jota se ei olekaan.
Heikkoa oloa,
huonolla tuulella.
Väistelyksi menee pakostakin.
Mistä tulee pimeäin kirjoitusta,
ilman valoa.
Subjektillista kauneutta.
Muodossa kuin muodossa,
muodollisuuksilla on väliä.
Tuli sekin mistä vain
kieroutta on aistittavissa.
Tummuu tupakin poltot,
mutta se ei lopu.
Vähenee vain.
Omat maailmaan omina,
omineen omille.
Mikä oli omaa omille,
omaa muilla.
Vääjäämättä hyvin huomattavaa,
toden teon tuhoamista tuhoamisineen.
Ja muille delegoituja.
Tuma on ympäröity,
millä muullakin kuin aurinkoja suojaavalla lätsällä.
Ja mitenkä risukasakaan kasaantuu,
ilman edellisiä tarvittavia.
Zombitkin kaduilta hälvenivät.
Saatika muut edelliset.
Mitkä katuja valtasivat,
hetken verran vain.
Tapahtuu kulkeminen isojen kenkien jäljiltä.
Mutta,
kuka ne polkikaan.
Jos metät ovat kaatuneet,
ja ensimmäiset tiet kadonneet.
Niin kutsuttua tyhjän päällä menemistä.
Mennäkös sitten suuntaan,
että toiseen.
Ilmansuunnat vapaasti valittavissa.
Rikittyneiden polkiessa paikallaan.
Vaikka voisivat vain nousta,
ja sittemmin poistua.
Kaulukset mustina,
hiilistä jäljet jääneinä.
Panosgrillien asennusten aikana.
Tovi vieraita,
ja pienet bileet ovat pystyssä.
Huurteiset maistuvat itse kullekin.
Suorimpia reittejä jääkaapilta ulos,
ja kevään tuloa vastaanottamaan.
Kannattelevan maailman,
juuri muuttuessa astetta eri vaakaan.
Tajuntaisten pommien,
psykologisen filosofoinnin aikana.
Tulee uusien kehittyneiden,
alkeemisten futuristisuus kehiin.
Välistä menneet,
ovat siis eksyneet labyrintistä pois.
Löytämättä ruokakippojaan.
Tie ratkaisee,
ennen suuntaa.
Suuntaa sitten minne päin.
Kellot nimittäin tinahtavat juurensa,
ettei vaijeri ruostu.
Ja kulu puhki.
Sekalainen porukka mukana,
tapaantumiset sen mukana.
Äitimaan polkiessa salamoitaan,
ennen kevään tuloa.
Mikä narskahtaa valonkin nähtyään.
Eikä kenelläkään ole mitään tietoa,
mitä tehdä seuraavaksi.
Vaikka monet mutkat koitetaan tehdä,
vallan suorattomiksi.
Kypärät,
päähineet.
On jo aikaa sitten heitetty sivuun.
Eikä niitä pitäisi edes tarvita.
Tyytymättömyydellä täytettyjä.
Mutta kenen osalta sitä tapahtuu?
Kokonaisuuden ratkaistaessa,
muukalaisten kokoontuesa paikoillensa.
Milloin kaikusi niin sanottu,
yön kymmenes tunti.
Yöttömänä yönä,
kesken päivänvalon.
Juuri ennen pimeyttä.
Valonkaappauksen kaaoksessa,
kuu kulkee loistokasta tuloaan.
Ilman aurinkoa suunnastakaan.
Miten niitä neroja siis syntyikään.
Paitsi..
ei mitään.
Miten Feeniks-lintu joutui tuhkaansa,
ilman vanhuuttaan.
Tai välimatkattaan lentämättä?
Joten..
Ainoa lintu!
Mikä ei paikoillensa taida pysähtyä.
Edes vastatuulestaan huolimatta.
Lintujen vaeltaja,
saati erakko.
Kerran synnyttyään,
siihen jäätyään.
Näkemättäkin selvää,
mistäpäin tuuli puhalsikaan.
Mikä silloin paistattelee,
jos ristiinnaulitseminen epäonnistuu?
Papin liuskat vääntyvät paikoillensa,
vihkimyksin erilaisin.
Tien tuolla toisella puolen
mitä vastaan tuleekaan.
Kykenemättömyys pelkkänä sanana.
Tuoden risukasaan satavien päivien jälkeen,
vähän järkevämpää informaatiota.
Linnut,
puluset kujeilevat.
Ääni tuntuu olevan sama,
lähes kokoajan.
Vasen,
eteen,
tai oikea.
Suunta on silti oikea.
Luovutus on harvoin se ensimmäinen asia,
edes vastassa.
Suodatus lävistäin menköön,
ovelankin piiloa etsiskellessä.
On se aina nenän alla helpoimmiten.
Vaikka sitä kuinka tarjottaisiin,
ei sitä kannata vastaan ottaa.
Hypähtelyiden lämmössä,
on aina kiva yrittää lämmitellä.
Huljaantuneiden juomien pohjaa katsellessa.
Ylös kiipeäminenkin,
on kuitenkin jokaisen täysin oma juttu.
Yksin,
tai yhdessä.
Seikat ovat monia,
mitä ne sisältävät.
Kätketyt tunteet pyrkivät aina esille,
ja siten hyödyksi.
Tilanteessa,
kuin,
tilanteessa.
Erottamisen tehdessä tiukkaansa,
päästä takaisin jaloilleen.
Piikittelyt sikseen.
Mitä ne sisältääkään,
sisällön puhujan puhuessa.
Metsään menee monet.
Ilosanomia jaellaan toden käänteisesti.
Sinkoilu ympäriinsä.
Ja kaikki on lähes seesteisen rauhallista.
Missä vain kaikkien ajatukset,
ovat menneet toisistaan sekaisin.
Heikkoudetkin sikseen,
turhan ylivuotavaa.
Voimiintuminen silmissä,
tekee tuloaan.
Vaikkakin sokeain lepakon tavoin,
sammuvat välähdykset olemattomiin.
Sitten tapahtuu viemistä,
ja pahasti.
Mutta mistä,
ja miten.
Kun hiljaisuus on taattua.
Valedeettien puhuessa puolestaan,
tällinipistysten parissa.
Mitä seurata kaiken avonaisuuden tiellä?
Sulkeutuu ovet,
kulkemiset,
sen sileän tien.
Mitä pitkin astella,
ilman mukautuvia kuvia.
Käännytys tapahtukoon,
kierolla verrannollisella.
Kelkat,
junat,
kaikki.
Täysin omilla kultaisilla raiteillansa takaisin.
Pitkään ja hakusessa olleet.
Suurin pieksäntä tulossa eteen,
ettei uskoisikaan.
Tuhoutukoon suunnitelmat sen mukaan.
Varoituskyltit huutaneet jo,
pitkän aikaa.
Sisälmykset uudelleen karistettuina.
Ja helvetti uudelleen käyntiin.
Sielläkö mennään?
Juurikin,
ja,
vain juurikin päinvastoin!
Ylin ymmärrys rupesi ymmärtämään,
ymmärryksen perus ymmärryksen.
Olkaas varovaisia!
Ymmärtänyt ajatteli ajattelematta.
Hyvänen aika sentään!
Lähes siis uskomatonta jojon pyörittelyä ilman narua.
Kierouskin on silmiin katsomista,
lähes laser-tason muokkausta.
Minne sähköiskut eivät tehoa.
Anesteettisen vaikutuksin tuotuna,
oikein majesteetillista touhua.
Verrannollis käänteisesti,
psyyke voi vetää vertoja fysikaalisuuden oikuille.
Kovalla tahdolla ei parane,
mutta pitkälle pötkii.
Silti,
kuvannollis verrannollisesti.
Ei valitettavasti mene ne kuuluisat nallekarkit,
nyt tietenkään tasan.
Ilmiöllä nimellä heprean kieli tietenkin.
Asia vaikuttaa päivänselvältä,
ilman aurinkoja.
Jos valinnanvaraa ei ole,
on pieni lapsuus ympärillä tervettä.
Ken leikkien,
ken tanssien.
Tyylinsä kullakin.
Melkein kuolemattomuuden ydin.
Mutta hapan heille!
Ketkä maailmaa pyörittelevät.
Hävinnyt jo ensimmäisellä yrittämällä.
Miten sairaat syntyvät edes?
Muuta kuin sairaitten,
sairaalloisilla ajatuksilla.
Sairas alttiille pinnoille.
Jotka on jo sairauden alla,
ilman niskalenkkiä.
Ja sairaus on todeks vain väitetysti.
Tervettä siis ole olemassa,
nähtävämmin..
mitenkä senkin voisi ajatella kuin sairaasti..
ja avot!
Kumoavat toisensa.
Sepäs helpottaa ajan kanssa.
Yllätyksistä huolimatta kaivetaan ja paljon,
jotain sellaista.
Mitä nyt sattumoisin ole olemassa.
Tai sitten tehdään jotain,
joka on olevinaan olevaista.
Mihin siis katosi usko sitä tekemään?
Ellei tietenkin,
tietämättömyyteen.
Mutta ei tämän kulmakunnan puolella.
Jokainen siis kesyyntyy sen mukaan.
Todellisuus olkoon sitten väliltä,
lähes mitä vaan.
Mentaliteetti siis pesköön kaiken,
ilman puhdistusoperaatioita.
Tai muilla turhilla härpäkkeillä.
Yhdennäköisyyksissä tuli paljonkin asiaa,
millä törmäytti kaksi maailmaa yhteen.
Ja lopullinen sävel löytyy aina.
Siitä ei ympäri pääse.
Eräisyydenkin pysyessä pelkkänä vitsinä.
Jotain tapahtuu,
sekä hemmetin paljon.
Varsinkin aiheesta kirjaamattomasta.
Yli-iskostetut ajatukset,
odotuksiin nimittäin.
Tekevät tuhoa enemmän kuin,
yli-iskostetut odotukset konsonaan.
Mitä tuokin nyt pitää sisällään,
ovat yleensä mitä turhimpia.
Aina voisi räyhää ja rellestää,
harvemmin vain sekään mitään tuottaisi.
Ainakaan hyvää.
Mistä siis löytäisi sen kysymyksista suurimman?
Vaikka jo vastauksia siihen tiedettäisiin..
ei se helppoa ole,
tahi edes yksinkertainen.
Ettei siitä jäisi tynkää suurta,
minkä voisi tiputtaa sittemmin.
Pohjattomaan kuiluun syötäväksi.
Asioista kukkaruukkuun!
Sen jälkeen voidaankin käyskennellä.
Onhan sekin jokaiselle eri.
Paljon olisi vaihtoehtoja,
mutta ei yhen yhtään mieluista.
Eikä siis kuin omassa mielessään,
oikeassa muodossa.
Ja niihin kyllä vastataan,
mutta miten?
On tyyli erilainen täysin jokaiselle.
Lukemat siis ovat mitä korkeimmat,
miten vastauksia voi itselleen saada.
Muistomaljaa,
voi siis jokainen ottaa.
Kukin vain,
ken suinkin pystyy.
Näin tehtyään,
voi jokainen hetkeksi hiljentyä.
Ehkä myöskin hymyillen hupia suunnatonta miettiessä.
Mitähän kaikkea mikäkin voikaan pitää sisällään.
Viisas pääsee vähällä,
laiska vielä vähemmällä!
Viisaimpien syntymistä,
sitten pitkään aikaan.
Reinkarnaatioita,
vanhoja tuttavuuksia.
Että salaliittoteorioita.
Mutta ajan kanssa,
ajan kanssa hekin tottuvat tuntemattoman seuraan.
Mikä käsitteenä on täysin tuntematon.
Nyt tietenkään unohtamatta,
lähes yhtä vanhaa pahuutta.
Muistaen heidän käyskentelyitään.
Ja tietenkin ihan sanomattakin selvää on,
mikä heidän tehtävänsä on.
Aivopierujen suurien syntyessä maailmaan erikoiseen,
kun todetaan nerojen uusia toteamisia.
Miten edetä kasvottomien sotilaiden marssin tahtia.
Monessako on valmiiksi todettu tarkoitus?
Toivon pilkahduksen hyppiessä riemuissaan esiin,
tälle kertaa vuotuista vuotta.
Myöskin unohtamatta,
aurinkojen tuomia onnekkaita uudelleen syntymisen hetkiä.
Mitenkä päästä irti labyrinteistä suunnattomista.
Mitä urbaanisina alueina pidetään.
Saattaa monella mennä suuntavaisto sekaisin.
Ja kirjekyyhkyt lentävätkin väärissä osoitteissa.
Mutta ei..
virheitä on tapahtuva.
Ja katoaakin uskomattomimpia,
näkymättömimpiä.
Jotka ovat jo pois muiden varpailta.
Paljoa voisi olla vailla.
Mutta ei ole summaa sellaista,
mitä olette velkaa kadotuksista.
Toimiko testi edes?
Ei sitäkään kerrota.
Todetaan vain kuolinaika,
ja orava jatkaa häkissään juoksemista.
Harppaillen miinakentän lukemattomia suutareita.
Pelkillä päätelmillä menemme.
Jolloin voimme todeta,
ettei yksinäisyyttä tarvita.
Kun hätä ei lue lakia.
Monestiko käännätte poskia,
kun on tarjonnan aika?
Eihän se inhimillistä ole,
kun poistatte mielellisesti vähän heilahtaneita.
Joilta puuttuu ymmärrys tuottaa,
puheenlahjoja sopivia.
Kämmenistä luennat loppuivat,
kuten taivaalle ammutun tavoilla.
Minne silloin laskeutua,
kun kohti saaria olis tarkoitus nousta.
Syypäitä monen sorttisia,
joita pitäisi ojennella.
Mutta milloinka tämän rajan alueita,
yhden päätelmät ovat tarpeeksi pitäviä.
Ihmiskadotuksen keskellä,
ei yhden kadotuksella ole mitään painoarvoa.
Turhia riskejä,
ei oteta.
Kun on turvallisuuksia mietittävä.
Mutta mihin vedetään raja,
että olisi kuulolla apua.
Vai loppuuko keinot erilaiset,
kun lääkkeiden tilalle annetaankin syaniidikapseli nukkuvan?
Ketkä ovat rikkoneet sallituin,
hallituin keinoin käskyjä kirjoitettuja?
Onko siis olemassa sanktioita,
siis niistä rikkomuksista.
Jotka vallanpidikkeet ovat itse todenneet.
Valitettavasti,
vain testatakseen.
Olemmeko lampaita oivia.
Susihukan ollessa se,
joka käskyt muille jakoilee.
Etteikö porsaat,
siat,
karjusetkin olisi pelkkää pataa muiden joukoissa.
Jokeritkin vallan hiljentyvät,
valtit valla loppuneita.
Mitä silloin pelataan,
kun pakasta katosi viimeisetkin jaonnat.
On se vain kylmäin terä,
silloin niskan päällä lähintä.
Paskiaisia on monen monta erilaista.
Mitkä eivät rauhansanomaa anna jaella.
Kuten voisi kuvitella!
Sen löytäneille..
Oikein paljon onnea!
Tiedä moniko on osallisena tätä,
puhtaan järjettömyyden tantereita.
Missä mikäkin on kaikkea,
puhdasta improvisointia parhainta.
Kykeneekö edes selviämään päivästä toiseen kestäviä,
pelkkiä hermojen menetyksiä.
Yksinäisyys on se kaveri ainoa,
kun kaikki muu onkin kadonnutta.
Milloin uskoa koetellaan,
tehdään se todellakin toisaalla.
Harvoin sitä tarvitsisi yksin taistella,
mutta ei ole apua tiedossa.
Tämän kulmakunnan puolelta.
Näkymättömien sotien ollessa silmiemme edessä.
Etteikö kamaluus olisi sanana,
mitä vittumaisinta sorttia.
Muodossa kuin muodossa,
muodollisuuksilla onkin väliä.
Miten kaikki voisi julki tuoda!
Viedään puheet
parret,
sanaset.
Kokonaan silloin pois käytöstä.
Ettet voi kuin uudelleen aseistautua.
Pelkillä pumpuliin täytetyillä huoneilla,
sekä asusteilla.
Mikä järki silloin lakkaa hoilaamasta,
iloisempia horinoitaan oivia?
Mikä järki silloin lakkaa hoilaamasta,
omia sanoja menetettyjä?
Tulevaisuuden suunnattoissa tuulista,
menneisyyden haiku kaikuja ilmestyy puutarhasta puutarhaan.
On heikoimpien hullua ajatella,
kun heikoin ilmestys ilmestyy.
Edes itse kaikkivoipa ei voi asialle mitään.
Loppuu se mahti rajaton,
jota legendana pidetään
Mihin monet ovat uskonsa menettäneet..
Vai,
onko se kaikilla sisäistetty.
Mikä pitää itse yhä oivaltaa,
yhä uudestaan,
yhä uudestaan.
Jolloin voimme typeräin maljaa nostella.
Ja todeta höyhenuntuviin eksyneitä,
tiiliskivien kovuutta.
Sisäistettyyn järjen vastaanottoon.
Joka tosin hyväksyntää saa,
vaan pelkästään diagnoosin päätellyn silloin saa.
Että meneekö normien rajoilla,
vai sittenkin.
Pelkillä kaukomailla.
Mistä ei ole takaisin paluuta.
Vuoltuina vierivät kivet,
nakutettiin uusiin täysiin muotteihinsa.
Mitkä ovat umpinaiseksi jääneitä,
mitkä ovat paskalla täyttyneitä.
Vallattomien ajatusten pyöriessä,
pelkän oravan pyörän ympärillä.
Selvättömien päivien puuttuessa,
ei todennäköisyyslaskelmia tule tehtyä.
Kun kolikkoa flippaillaan.
Eikä sekään mitään koskaan anna,
pelkästään visaisia kompromisseja.
Askeleen edellä,
kaksi vain pahasti jäljessä.
Miten kävisi,
kun kaikkeus katoaisi..
Ihan vain hetken verraksi?
Mutta miten todeta se,
jos mikään ei mene silleen.
Kuin sen olisi oivaltanut.
Niin sanottu big bang kun syntyy.
On aikaa edellä silloin oltava,
edes jossain määrin.
Että tietäisit kuka!
niitä naruja seuraavaksi pääsisikään nykimään.
Mitä vanhoista sanonnoista ihanista,
voisikaan päätellä.
Katosikin jo sakki loputon sittenkin..
Ettei tuhoa voitu enempää sanoin kuvailla.
Luojatkin yleensä tietävät,
mutta eivät enää.
Kun elämme modernisoidussa ympäristössä.
Voi nähdä sulavan mutkattomuuden samalla,
kun venäläiseen rulettiin otettiinkin puoliautomaattinen hollille.
Se saattaakin olla päätös päälle,
kun tarvittava määrä on rikkaruohoa kitketty.
Ja niitetty ne täysin oikeaan hyötykäyttöön.
Etteikö välillä,
pehmeän jähmeään pilveen olisi toisinaan.
Todella suotavaa törmätä!
Sen kun maistellaan kaljan,
ja kananmunan makuisia lonkeroita pääteemana.
Vedot aikoinaan,
mitä on tullut tehtyä jo aikoja sitten.
Mutta ei sitä koskaan olla puhuttu,
että mitä siitä silloin panostettiinkaan.
Ja yhä edelleen
se ollaan saatu piettyä kaikilta.
Jokaiselta piilossa.
Millä siis puolustautua?
Kun kaikki on lähes viety käsistä.
Mutta ei vallan unohdeta Pandoran lipasta,
ja siitä johtuvia hyviäkin juttuja!
Vaikkakin surkuhupaiselta kaikki vaikuttaakin.
Mutta,
minkäs teet.
Valomerkinkin saapuessa maailmaan.
On senkin tarkoitus vain,
että poistuisit alueelta uusiin paikkoihin.
Ettet vain jäisi jankkaamaan paikoillesi.
Mutta ei sitä tarvitse.
Jokainen tajuaa asiat sen verta eri vinkkelistä.
Että mitähän kaikkea sitä voikaan kieltää.
Paitsi,
kaiken tietenkin.
Ainakin omaksi turvakseen.
Etteikö myöskin,
liian avara katseisuus olisi välillä.
Todella sekavaa pitää mielessä.
Joku nero päätti ottaa,
ja ruveta heurekaa huutelemaan.
Etteik sitten jollakin välähtänyt,
pahemman kerran.
Oikeastaan edes,
todella pitkään aikaan.
Ja mitenkä sitä mentiinkään,
suljetuin ovein.
Zombie-apocalypson aikoina.
Ettei joutuisi kannibaaleille uudestaan,
rapsakkaaksi mureaksi.
Sisään keitetyn tavoin.
Miksi edes kävellä pimeässä,
tai miksi jotkut sinne nyt ylipäätänsä eksyvät?
Siis syitähän on monia käyttökelpoisai,
mutta mikä on niin sanotusti mielettömimpiä.
Kuten voisi kuvitella.
Kun kaikkeude hetkellinen sammuminen on tiedossa.
Mitä siis tekisit sen,
sekunnin jaetulla murto-osalla?
Onhan aikana nopeampi,
kuin silmänisku koskaan.
Ja mahtavuudet päättivät typeriä päitään yhteen kolhia.
Etteikö siis näin saisi käydä..
Järkeenkäypää kalastelua,
sielujen yhtenäistymisellä.
Kunnes tajuaa,
kuka sitä kalastelikaan.
Heti tuskaisten koettelemusten jälkeen,
onkin oivallisin hetki jäädä miettimään.
Miksi näin kävikään.
Koskahetikäskyn jälkeen.
Jokainen tuntuu sekoavan mestarillisella tavalla,
omiin mielenansoihin.
Jotka aikoinaan tuli viritettyä,
ihan vain kaiken varalta.
Sillään nähtävämmin mihinkään luottaminen,
on tuottanut todella paljon vaikeuksia.
Paljon enemmän,
kuin koskaan aikaisemmin.
Ette taida ollakaan,
täysin käsitteidenne veroisia.
Kenen usko olikaan luettua,
kenen opittua,
kenen pähkäiltyä.
Kuten nostalgian hurmoksista saattaisi päätellä.
Ei tätä kunniaa sittenkään,
kaikke oltukaan suotu.
Ja miten se menikään..
kun tiettyihin tuntemuksiin,
ei voinut samaistua.
Mikä silloin puhuikaan puolestaan?
Kaikkea sittemmin olekaan tullut puhtaaksi puhuttua.
Pettävällä jäällä,
on muutenkin vaikeampi astella.
Ettei vain vajoaisi syövereihin syviin.
Mutta,
pyhät voimat ovat pyhiä.
Mitenkä tuonkin pyhyyden sanana esiin ottaa.
Käsittää nekin monesti väärin.
Monetkaan asiat olleet nähtävämmin,
edes kovinkaan pyhiä.
Vain,
ja ainoastaan on todellakin aistittavissa.
Pelkkää kieroutta.
Ellei tietenkin,
mielen omat puolustusjärjestelmät.
Mitä ei sanoin kykene selittämään,
että miten jokainen selviäisi jokapäiväisestä elämästä.
Kertakun taivas,
ja helvetti aikoinaan löivät kättä päälle.
Niin tuodaan sitten jotain,
näillä suoduin oivalluksin!
Jos ette osaa käyttäytyä,
niin maailma uusiutuu aina uusiin mittoihin rangaistuihin.
Mutta kuten kävikään!
Ei ilman rangaistusta kovin moni selvinnytkään.
Kuten suunnitelmat lukemattomat,
te saitte juurikin,
elämänne rangaistuksen.
Joten olkoon se rangaistus pienoinen siitä,
että aliarvioitte ihmismieltä.
Ja sen saavutuksia.
Ylipäätänsä,
mitä se pelkästään on saanut aikaan.
Joten,
on siis jotain mitä ette ymmärrä.
Yläkerta hyvä..
Nähtävämmin teitä sittenkään,
ei pidä yliarvioida.
Koska myös,
kummitusten sadetanssit yltävätkin sinne asti korkeuksiin.
Minne ei anneta sittenkään lentää.
Mutta ei sillä!
Kehotukset ovat kehotuksia.
Ja tiedä sitten,
moniko on tullu takaisin sanomaan,
mitä sieltä löytyykään.
Vallanjakojen sekavuuden olevien jakojen uudelleen etsinnöissä.
Ollaankin oltu ilmavilla askelilla.
Voittokin välillä kelpaisi.
Teillä tietämättömillä on hyvä mennä,
purjeettomina tuuliajolla.
Karujen olojen jälkeen,
on maisemien vaihdokset mitä suotavimpia.
Myöskin ajatuksien miettimisä.
Voiko sittenkään kukaan ymmärtää maailmaa sittenkään,
miltään osin.
Ihan sama,
miten sen tajuaisi?
Äläkä koskaan unohda menneisyyttäsi!
Se on yhtiä tärkeimpiä asioita tällä puolen tietä.
Minne ei anneta niinkään kävellä.
Vaan on se oivallettava,
milloin jää oikealla pysäkillä poies.
Ettei vain paha tulisi perässä hipoen.
Ollen vain oma itsensä.
Jolloin saataisiin maailmojenkirjoihin,
jotain järkevämpää.
Kaiken ajan saadoksi.
Kuten katse junan ikkunasta pihan pensasaitaan.
Jolloin tylsyys on ollut mitä läsnäinnä,
tehden tekosiaan.
Kun kiusankappaleet eivät sittenkään,
taasenkaan antaneet mitään rauhaa.
Eivätkä nähtävämmin pahuutta ymmärrä,
että missä muodossa sitä voikaan toteuttaa.
Ei,
emme ole kuolemattomia.
Niin kauan kun ihmismielen omistamme.
Valitettavasti olemme,
mitä herkimpiä hajoamaan palasiksi.
Kuin taiteilisi peilin palasilla,
kokonaiskuvaa persoonallisia.
Sormet verillä taiteilua
että pudonnasta tule kuin taru ain.
Kuten monet legendat pitävät sisällään.
Moniin ei kannata edes uskoa.
Tai saa.
Kukapa sitäkään on estämään.
Oikein hihkutaan ilosta mahtavuudesta,
kaikkein parhaimpaan päin.
Kaiken yhtäkkisessä kääntymisessään,
ei itsekään tiedetä.
Mitä kaikkea sekin pelkästään tuokaan esille.
Paitsi sitä itseään.
Riskinä ja panoksena onkin yksi vain,
joka joutuu näppejänsä nuolemaan.
Sen verran pystytään toteamaan,
mutta ei täysin.
Suunnitelmassahan on aina pieniä aukkoja mahdollisia,
sekä niiden estäjiä.
Että kävisikö näin toteen..
pelasta ensin itsesi!
Että voit muita pelastaa.
Sillekään ei voi mitään,
niin yhtikäs mitään.
Aika kyllä korjaa,
mutta vauriot ovat mitä mittavampia kaikilta osin.
Mihin jokainen vain miettii keinoa,
miten pystyisi itse auttamaan.
Tai edes pienen idean poikasen kehittämään.
Joka tuntuu aika ajoin,
täysin mahdottomalta.
Niin ja!
Täysin unholaan jääneitä yksilöitä.
Jotka ovat tämän sodan,
tai taisteluiden kylkiäisinä tippuneita.
Ja niitä!
Ketkä ovat ottaneet sitten,
mitä pahimpia osumia.
Näitäkään ei ole kuin yksi toteamassa.
Miten asian laidat oikeasti ovat,
tai ovat menneet.
Joka on sittemmin pitkä prosessi olla setvimässä puhtaaksi,
yksilö kerrallaan.
Eikä sillä.
Ettei sitäkin olisi saatu ruotuun ajatuksena,
on kylläkin vään liian myöhäistä..
Kusen nouseminen päähän,
ja yliylpeys ovat ensimmäisiä oireita.
Mitä se kanssakulkijoissa herättää sisällä pään.
Jokseenkin suurin osan pahan,
että hyvän puolelta koittavat tavoitella juurikin,
kaikkein ansioikkaimpaa paikkaa.
Mitä ei suoda ihan kenelle tahansa.
Pilatakseen,
pilkatakseen kaiken.
Valtakunnan kirjoja mahdollisia.
Ja vain harva on selviytynyt tästä,
katkeruuden suloisesta.
Mustasukkaisuudella täyttyneestä,
saman paskan jauhamisesta.
Koston kierron ilmeentymisestä!
Mutta ovatpa nähneet todella kieron,
ja huikean tavan hallita hetken täysin kaikkea.
Siitä ollaan kirjaa pidetty,
sittemmin jo pitkän aikaa.
Tuominuijaa heristellään juuri,
eikä sitä turhaan lyödä.
Toivotaan siis oivalluksia suuria,
vähän sinne että tänne.
Ettei persoonien tarvitsisi elää pelon kohteena,
mitä ei edes pahimalle vihamiehelle soisi.
Lähes onnistuttiin silloinen helvetti jäädyttämään.
Kunnes pahan ilman persoonan palasta saapui mukaan.
Epäonnistuen vain.
Koska pelkäsi hänkin kaikkea liikkuvaa.
Eikä ole ensimmäisiä tämän ajatuksen kanssa.
On myös monia monia muita,
jotka ovat tietämättään pelastaneet muita kanssakulkijoita.
Uhraamalla valitettavasti itsensä samalla,
kun ovat yrittäneet iseään pelastaa.
Teoista,
suurimmat osat ovat arkistoitua hyvin huolellisesti muitten mielille.
Että pieniin kirjoituksiin,
ylösotettuihin.
Vain he!
Jotka ovat kirjoittamaan vielä pystyvät,
kaikesta huolimatta.
Tietenkin tässä voi olla isonakin kysymyksenä,
pelkkä koettelemus suuri.
Että olisimmeko pelastuksen arvoisia.
Tietäjät tietävät,
kuulijat kuulevat.
Mutta eivät avunhuudot tuskaiset ota loppuakseen,
ilman pelkoa jostain.
Apujoukkoja on kyllä,
ettei sillä!
Jopa muualta tulleilta,
jotka tajuavat tämän vääryyden kylmän henkosen.
Mikä ei rauhaa antele.
Monia puoleellisia löytyy myöskin,
mutta kaikki ajavat asiaa erilaista.
Emmekä saa yhteisiä kompromisseja.
Liian monta uskaliasta on nimittäin päässyt,
väärille valtaistuimille tahteja määräilemään.
Eikä puhuta mistä tahansa maailmoista.
Vaan siitä,
mikä on lähes näkymätöntä silmille.
Vaikkain usko on kokoajan koetuksella,
mutta kumman puoleista se onkaan.
Meiltä,
vai,
teiltä?
Maailmat näyttävät ulospäin rauhallisilta.
Mutta näkisittepä kerrankin verhojen lävitse,
miten pahan jyllää.
Ja omia kaatuu tuon tuosta.
Heitäkin!
Jotka ovat lähellä mahdillisen rajoja.
Eivätkä hyvän rauhaan jätä,
ja ovatkin tippuneet tietämättömien kuiluun.
Miten oikaista,
ennemminkin...
Miten tuomita oikein perustein.
Yksi suunnitelma on,
ja hyväkin sellainen!
Sivullisia kärsii kokoajan enemmän,
ja aina vain enemmän.
Missä on oikeus ja kohtuus kerrassaan,
pitämässä vanhoja aikoja hyviä.
Kun kaikki elivät pienen pelon puitteissa,
tuominuijan lyönneiltä.
Ja katseet arvoisat,
olivat aina tietäväisiä.
Milloin vanhuus löi päälle,
aika kultaa kaiken.
Tilanteeseen päädyttyäsi,
missä toisten sanat menettävät täysin merkityksensä.
Miten karikoille voikaan silloin olla ajettuna,
eikä olisi väliä vaikka tavarajuna tulisikin päälle..
Mitä masennuksen pahimmista nurkkauksista löytyykään.
Tulee mieleen vain kohtaamisia kyseisillä raiteilla.
Kuinka ahdistunut mieli ollaan ajettu niin ahtaalle,
että ne loistavat kullalla päällystettyinä linjoina.
Olikin sitten kaikkein hohdokkain vaihtoehto maailmassa.
Jossa ei ole niin ketään.
Vain kummituksia,
ja ääniä sisällä pään.
Mitkä eivät sittemmin rauhaa antaneetkaan.
Vain,
ja vain ainoastaan tiukkaa kädenvääntö yläkerran kanssa.
Se,
mitä keskeytyksiltä pystyttiin.
Eikä sillä,
yläkerta hyvä!
Voimme vastaisuudessakin vääntää kättä asiasta,
miten juonittelette välillä..
Jopa kieroakin kieroommin.
Jopa itse helvetti!
Päätti olla laittamatta näppejänsä tähän peliin kieroon.
Ei,
ei niitä kuuluteta,
ei niistä puhuta.
Että milloin törmäävät tuhatvuotiseen puuhun.
Luonto antaa,
jos antaa,
hyväksynnän oloilullesi paikan päällä.
Miksi ei siis luontokin pelkäisi,
omiensa menettämistä.
Sen tuhoajat tietävät!
Ettei näy,
näy kahdesti.
On puoliksi silloin tien valinnut.
Ja kukapa tietäisi,
miten luonto keskustelee keskenään.
Kun vallanjakoja uusia on tapahtunut.
Harva edes kestää istua valtaistuimella,
yhdestä monimutkaisimmasta.
Suurta osaa elämästään.
Siltikin,
kun pelaat korttisi oikein.
Olet,
ja tulet olemaan!
Kotisi asukki.
Vaikkakin,
se ei siltä näytä.
Onhan se jokaiselle eri,
ajasta riippuvainen.
Ja onhan se luonto.
Kaikkein muokkautuvin.
Olosuhteisiin nähtynä kaikkein kykenevin muuttumaan kaamoksen,
kaaoksen keskellä.
Aina tarvittavaan tilanteisiin sopivalla tavalla,
piiloutumaan kaikelta.
Milloin ajatellaan kaiken ohi?
Mutta ei yksikään juuri ymmärrä,
mitä ajat takaa.
Tai edes sitä,
mikä takaa ajaa.
Missä merkatut tahot heitätyttävät kädet ilmaan.
Vain sen merkiksi!
että ovat syypäitä tähän,
kieroon sotaan päättymättömään.
Uudelleen tuotuina vanhat legendat,
eivät välttämättä pidä ihan niin paikkansa.
Tietenkin voi elää pitkän,
ja merkityksettömän elämän.
Jos vain suinkin jaksaa.
Kerranhan me täällä vain elämme.
Milloinkin,
historian toistamalla tavalla.
Unohtamatta kuolevaisuuttaasi,
unohtamatta haavoittuvaisuuttasi.
Mikä on maailman kantavin voima?
Saa käyttää,
ja niin pitääkin!

Mistä mitäkin löytää, on se silloin etsijällä hakusessa. Mitä, milloinki, mihinkin
aikaan, ettei tulisi tyhjästä nyhjättyä jutun tynkää. Miten todeta odottamattomien
löytymistä, informaatiolla, mistä ei ole mitään tietoa.. Vielä.

Hahmoittaa voi aina, mutta suurimmaksi kysymysmerkiksi jääkin, miten nähdä
näkymätöntä jotta ei se ohi menisi, sitten missään muodossa. kun informaatiolla
on monen monituista muotoa, mitä sitten tulkita ajan saadossa, sekä, muotouttaa
se ymmärrettävämpään muotoon, ettei sitten koskaan.

Mistä siis kertoa, ettei suoraksi menisi kaikki mutkat. Vaikka! Harvoin suoraa tietä
on edes olemassa, tai ainakaan mitään helposti kuljettavia. Saatika sitten...
Valmiiksi tallatut, mikä monimutkistaa jo! Valmiiksi oletetut oletukset. Jotka sitten
voikin koittaa ja päätellä uusiksi. Kerta kun on jo olemassa tarina, jos toinenkin.
Mikä kaiken kattaa, ja on olevinaan kertomassa miten mikäkin on syntynyt. Mutta
taasen, mihin asti sekin on tyngäksi jäänyt. Plus muut kuljeksijat, jotka ovat
tämän myötä myös eläneet sanasta sanaan. Vaikka ei olla otettu huomioon
pilkkujen, ja pisteiden välisiä eroja. Sekä muinaiskielen käännös-yritykset. Että!
Kirjoita se näin, tai käy nuin.

Menetelmillä monilla, on hullunkurisin teos saatu muokautettua täysin, omiin
sanoihin luettavaksi. Harmia, ja valitettavasti manipulointia tapahtuu kaikkialla
tuon tuosta, muodosa riippumatta. Aivopesuohjelmaa unohtamatta, mihin on
lähtenyt moni mukaan... Lähinnä sivusta seuraamaan, ja tuloksia kuulemaan.
Ties mistä asti ovat olleet enemmän kuin yleistä toimintamallia. Eikä siitä
tietenkään kerrota missään muodossa, että miten sitä toteutetaan, tai sitten että
missä. Eikä siltä välty kukaan, kun kerta elämme sen keskellä, vaihtoehtoisesti
kanssa. Missä kukin vain kykenee naruja vetelemään, on osallisena tätä suurta
ohjelmaa. Mistä onkin sitten vaikeampi päästä pois, kuin olla osallisena. Ollako
testaaja, ollako koekaniini. Sen väliä kummin valitsee. Kuka uskaltaa ottaa
vastuun omasta osallistumisestaan?

Milloin yhteen hiileen puhaltaminen on muuttunut enemmänkin oman navan
katseluksi, eikä toista oteta huomioon iästä riippumatta. Ylipäätänsä, asiasta
kukkaruukkuun.

Mikä onkaan ensimmäinen sana, lause, millään puhemuodoissa olevissa
tunnetuissa, tuntemattomissa kielissä. Minkä joku, jokin on koskaan missään
muodossa sanonut? Minkä pohjalle puhekielet on siitä rakentuneet. Toisaalta,
modifikaatioita on olemassa, ja muokataan ajatus, ajatuksen tasolle. Mikä
onkaan ensimmäinen ymmärrettävä ajatus, millään miettien. Mikä onkaan ollut
silloinen ajatustaajuus ymmärrettävä, tai ymmärtämätön. Pohjautuen lähinnä
siihen, että mitä hyötyä siitä on ollut, ylipäätänsä kenellekään.

Ennalta valitsemattomissa olevat valinnat, mitenkä kiteyttäisi kaikki pois-suljetut
vaihtoehdot. Tietystihän, mitäpä millään tekisi, ettei yleishyödyttömimmillä
asioilla, joilla ei tekisi juurikaan niin mitään. Paitsi, toisen roska, on toisen aarre.
Riippuen tyystin vain perspektiivistä, millä lähestytään. Toinen jalka valumassa
hautaan, toinen jalka suurimmankin oven välissä. Mitenkä patti tilanteessa
selviytyä, ilman muuttuvia tekiöitä. Saatika, uupuvia sellaisia.

Mielikuvituksen löyhä antibiootti auttaa hetken verran, juuri sen verran,että
jompikumpi jaloista on siirrettävä ennen H-hetken lyömää kellon soimaa
sointuaan. Kummatkin ratkaisut tuovat valtavia ideoita mielen päälle, mutta...
Kumpikaan ratkaisuei tule helpolla, vaan! On silloin taisteltava kynsin että
hampain tosi-askeleen edessä.

Kädet ovat sumppautuneet kahvikuppien äärellä, keuhkot tuhottu karstaisella
savulla, ilmaa haistellaan filtterien välistä. Aina kun niin vain muistaa henkosiaan
otella, kuin kala kuivalla maalla. Mitenkä pitää edes kulissi yllä, kera puuttuvien
välineiden. Ymmärrys tietenkin verottaa sen mukaisesti, kun maskit viedäänkin
kasvoilta. Eikä minkään muotoinen olemuksellisinkaan ilmeilevä pahuus, tule
saamaan kasvojaan takaisin. Ilmeettömin ilmeineen kun riehuvat kaikkialla.
Tuntuu kuin kaikki olisikin vain pelkkää suurta kusetusta, kusetuksen mukaan.
Kenen tahtiin silloin sinkoillaankaan ympäriinsä, tai että edes.!! Kenen tahtiin
töitäkin tehdään, ja sekin että, miksi.

Tietystihän, maailma pysähtyisi sijoillensa. ja alkaisi uusi valtakausi. Nimittäin
sen puolesta, joka on asuttanut kaikkia mahdollisia maailmoja jo! Paljon
kauemmin kuin yksikään muu ajatteleva organismi, ja elämmekin
symbiootottomassa välikädessä. Tuhoten sittenkin vain itsemme. Mutta! Kuinka
monta kertaa pitää historiaa toistaa uudelleen, että ymmärtäisimme jotain, edes
jossain määrin? Mikä on se kulmakivi, joka on jätetty kertomatta, vain sen
puitteissa, että alkaisimme ajattelemaan itse, eikä tulisi tulta kehitettyä uudelleen.
Tai sitten itseasiassa!.!

Onhan se pyöräkin keksitty uudelleen, ja saikin nimekseen varapyörylä. Mikä
siis, tai sitten missä, joko vaihtoehtoisesti, miksi. Onkaan puuttuva lenkki,
palanen, mitä nimityksiä niitä nyt oikein nykyään onkaan. Niin, mahtaakaan
sijaita? Eihän sitä valmista maailmaakaan haluaisi kaikille tallattavaksi tuoda, kun
kerta, jokainen on orientoituneet vanhoihin kaavoihin, alias, hävittämään
yleishyödyllisiä juttuja harva se päivä. Oli se esine, oli se ajatus. Sitä koskaan
tiedä, mitä sitä onkaan taas hävittänytkään.

Miksei siis mieluumin luopuisi, kuin menettäisi? Minkä taakseen jättää, sen
edestään löytää voinee soveltaa käyttöön. Vai onko se sittenkin järkevämpää
pitää typeryyksiä pimennossa, kuin edes harkitsisivat valaista. vain se, että missä
tilanteessa mikäkin meneekään. Kuten salaliittoteorioissa, milloin edes!!
Ihmiskokeet ovat ottaneet valtaa niin paljon, että siitä tehtiin oikein kattava
pelote. Mitäpä sitä suotta kuin paskoa housuihinsa, kun kana päätti aivastaa. Ja
mihin asti hulluimmista hulluimmat ovat väkertäneet omat biologiset
aikapomminsa, sekä nyt vain odottavat lompakkojensa täyttymistä into piukeina.
Köyhä on siis rikas, ja rikas köyhä. Mitenkä tuotakaan nykyään vertaillaan kuin
maallisesti tietenkin. Se, mitä vähiten odotat. Tulee ennemmin, tai myöhemmin
vastaan. Se! Mitä tavoittelet, sivuuttaa tuon aikajatkumon kaikki mahdolliset
vivahteet. Ja saakin vain kasan risuja kuin edes ruusuja. Kylmä on maailma.
Mutta niinhän se metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Onhan ne siatkin kaikki
ruokaisia pahimman nälän selättämiseksi. Mutta, harva se jaksaa samaa paskaa
jauhaa purkan makuna yhtään sen kauemmin. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, se
itse siihen lankeaa. Siis nyt toisinpäin ymmärrettynä! Jos, tai kun kaivaakin siis
nyt niin ikään itselleen. Onko se ansakuoppa toiselle? Vanha tulikin lämmittää
tutusti, vaikka pitäisi siirtyä epämukavuusalueille, mitenkä muutenkaan niitä
uusia tarinoita syntyisikään, kuin liikkumalla uusiin paikkoihin. Sekä, ennalta
tietämättömät tiete pitäisi valita. Saattaa muuten olla joku muu tarinaa jo
kirjoittamassatoiselle, toisaalla jo puhutuissa, ennemminkin jo löydetyissä
kohteissa. Mitä vieläkin skeptisesti mietitään. Mutta, milloinka ei pitäisi todisteita
olla. Mitkä kertoisivat toden näkemättömästä paikasta. Paitsi että, mitäpä
fyysisillä aisteilla näkee, ja kokee. On vain fyysisiä kokemuksia. Miksei siis ottaisi
vähemmän puhutuista ja käyttämättömistä aisteista... Ne kaikki muutkin
mahdolliset tavat olla kokemassa sen, mikä on paranormaaliksi todettu.
Mielikuvitus ainakin sallitaan, miksi ei siis jätetä "para" poi. Ja eletäänkin
normaalin tahtia kohtailla näkemyksin, tuntemuksin, visioin. Ja tietystihän päätös
on jokaisella, että haluaako olla mukana ikuista elämän virtaa, vaiko pelkästään
osa ajan patina hammasratastoa. Joka ruostuu ja takerruttaa jatkumon
liikkumista. Minkä voi sittemmin huoltaa, pois ottaa paikaltaa, sekä vaihtaa se
uuteen palaseen. Joka ei välttämättä sitten kuluisi puhki.

Ajatustyöskentelyn hyviä puolia! Ollako kaikki vain, niin kutsuttuja puuttuvia
palasia, vaiko tyhjänpanttina odottamassa vuoroaan, että mitäs seuraavaksi.
Eikä sit sitten kukaan olisikaan kertomassa. Vaan, on kaikki keksittävä itse
tiedetysti. Mikä, onkaan kuka, ja että miksi. Tietystihän voisi miettiä että miksi
ihmeessä. Toisaalta taasen, miksi ei. Työnkuvia erilaisia on sittemmin joka
sorttista. Joista voi sitten valita valintojaan tehden. Harvoimpa taasen mitään on
helpoksi tehtykään. Kuka siis!! Piilottelee tiedot, taidot parhaimma. Lähinnä
siihen, että saataisiin maailma paremmaksi. Oli se sitten luokiteltuna, ihan missä
vaan, maailma voi tulla vastaan.

Kieltämättä, hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Niin miksi sitten kiirehditään
kaiken aikaa. Suurimpia tunnettuja vitsejä.. Kamala kiire, eikä olekaan sitä aikaa
käytettävissä. Vaikkakin, on vain tilanteita, missä on kaikki aika käytettävissä!
Unohtamatta valtakunnan unohdettuja sanontoja lähinnä menemisille.. Aikusten
asioille.. Ei niinkään kiire ole missään muotoa, vaan kertoose heti, että aikaa
menee se tovi, jos toinenkin. Jotta ne saadaan hoidettua pois alta. Sitten vain
suhteuttaa ajankäytön optimoinnin huippuunsa. Ja jopa! Mielikuvituskin saa
siirtyä silloin vähäksi aikaa muualle.

Kaikkea ei tarvitse sietää, ja jotenkin se oman jalan sija on löydettävä. Ellei oma
erakon puoleisia luonteen piirteitä. Vaikka, ei sitä koskaan helpolla löydykään.
Voi sen tietenkin itse rakentaa. Mutta! moniko on valmis kunnioittamaan, jotta ei
jäisi se, oma jalka vain.. Toisen jalan alle? Vai sitten, kuka olisi valmis tallomaan,
ja että millä uskalluksella sen tekisi? Kun jo silloin on, kultaisia sääntökä rikottu,
ainakin nimellisesti. Kuka otetaan uhkana, kuka joutuu paineen puserruksiin, tai
kuka määrää tahdin, ketä mukaan voisi ottaa?

Mutta jopas! Alfa-uros syndrooma, tai syndrooma ja syndrooma. Iän karttuessa
aivoiminnat menevät mitä uundempaan kastiin. Valitettavasti, joillekin aikuikuisille
pojille, ja miehille, se jää päälle. Sekä jotkut hyväksyvät sen oman pienen
paikkansa jo hyvin nuorena, nuorempanakuin kuvitella saattaa.

Unohtamatta, minkälaisesta kasvatuksesta onkaan kotoisin. Mikä myöskin
söhäisee heti sinne kuoleman porteille asti, ja oletko silloin valmis? Lähinnä
nöyrtymään, kaiken kansan keskellä. Toispuolta unohtamatta! Nimittäin
mehiläiskuningattaret. Joka on varmasti aiheuttanu harmia monelle.Minkälaiseksi
hekin elävät itsensä, Ja jatkuuko se miten pitkälle elämää. Ennenkuin, on
tittelinsä valmis heivaamaan mitä lähimpään hevon-helevettiin.

Kuten moni alfa-uros, kuten moni mehiläiskuningatar. Tyystin riippuen millaiset
luonteen ja persoonan vivahteet omaakaan. Jotka on jokaisen jossain vaiheessa
elämää läpi-käytävä, kohtailla eri näkemyksin ja perspektiivein. Sitten ei tarvitse
kuin toivoa, että olisi oikeasti mukaviakin ajatuksia Miten kykenee painostuksen
alla, mikä henkiseksi jää. Ettei valjaantuisi fyysisiä oireita. Vain että,
selviäisiköhän sitä tästä, mitä vähin vaurioin.

Tietenkään elämistä ole koskaan helpoksi suunniteltukaan. Vaikka, helpotukisa
on maailma täynnä. Millä sitten otaa sen jälkeen informaatio kuin informaatio
uuteen sulatukseen. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Mutta taasen..
Kumpi pahempi.. ennemmin, vaiko myöhemmin. Ja päästäänkin yhtälössä etiä
päin! Lähtökohtaisesti, mille tukipilarille kaiken rakentaakaan. Mitkä ovat
perustukset, jotka pitäisivät tätä tukipilaria pystyssä. Vanhan kansan tyyliin, vai,
nyky-ajan normien mukaisesti.

Tarinoita kuulee sieltä, että täältä. Vain siitä, että miten kaikki oli toisin. Mutta!
Moniko on toisin nykyään? Ennen apua sai pyytämällä, nykyään siihen tarvitaan
jonotuslippu. Kaikkiin kysymyksiin löytyy vastaus, kysymys kuuluukin! Kauanko
jaksat odottaa sen tavoittamisessa? Helppoahan se on aina kysymyksensä
esittää, mutta moneenko niistä olet itse keksinyt vastauksen? Ja taasen riippuen
täysin, että tekeekö sillä käytännössä, niin maan yhtään mitään Pätijöitä löytyy
aina, sen enemmän ajattelijoita, pähkäilijöitä. Ja moniko painelee valtavirran
mukaan, Matti tietämättömänä.

Ryhmissä olemiset!.. Ryhmäpaineet, henkinen stressi, olemattomasta,
tietämättömästä. tunnevivahteisista, jotka on yksin helppo käydä läpi, ja nimetä
niitä sen mukaisesti. Ja onko ryhmissä käytyä tarpeeksi rakentavia keskusteluita
mielellisesti? Jotka on jurolle kansalle yllättävän vaikeaa ottaa puheeksi, edes
ajatuksen tasolla! Ellei niitä vastauksia vain olisi kuullut muualta. Laiska on
laiska, ajattelija on ajattelija, mielipiteet ovat mielipiteitä. Ja Ylipäätänsä! Milloin
itse keksityt vastaukset ovat vääriä? Vaikka tieto lisää tuskaa, tuo se myös valtaa
ja vastuuta. Joita ei sovi unohtaa.

Tai mitä itsekkäin itsekkyys on läsnä, joka ei hevillä paikastaan luovu. kerran ylös
kiivettyään ja tuolin löydettyään. Muut kanssa olevat tietysti tekevät kaikesta
mielenkiintoisempaa ja haastavampaa, koska harvoimpa sitä yksin saavuttaa
oikein mitään. Ja kilpailuhenki on sitä luokkaa myöskin, että heikoimmat tallataan
sijoillensa armotta. Yritäppä sitten, vallanjakojen sekavuudessa työskennellä
kenenkään alaisena. Ellei! Yksin oleminen ole perusta. Tietystihän, ympäri
käydään ja yhteen tullaan.

Olemattomat puhujat puhuvat mitä sattuu olemattomia.ylläpitävää sinänsä, kun ei
heidän pitäisi muutenkaam puhella. Ovathan he olemattomimmillaan mitään
sanomattomin, kuin vain muuteskaan typeryyksiä. Jotka ovat vailla komeina
laukkoina. Hekin, jotka tottelevat. Ovat joko aivopestyjä, tai muuten vain
tietämättöminä. Pysyköön he sellaisina, kun eivät muutakaan osaa! Kuin vain
valittaa valittamisen valittamisesa olevassa vallitsevaissa ilossa. Ja joutuukin
näppejään nuolemaan. Kerta kun eivät muuta kykene juurikaan tekemään.
Mikään ylipäätään kiinnostaa, ainoastaan oman navan kaivelu ja sen katselu.
Muu onkin pelkkää hierarkiaa, hierarkian perää. Etteivät edes totea itseään vaan
toistavat toistoja, toistojen perässä. mahdottomuuden lisäksi, oikein toivottomia
tapauksia ovat, eikä mitään kerkeä tekemään. Kun luulevat luulemisen huvin
vuotteisen puolesta. Eivätkä myöskään parempaa keksi, vaan ovat olemisen
oloilla. Joka sen on sallinut, niin... Auts... Auts heille, jotka heidät kaikkia, jotka
näitä auttavat tuon tuosta, ja ovat sopimuksia vääntäneet. Ja taputtelevat
toisiaan selkään, vain kusetuksen vuoksi. Sekä antavat kaikkien leikkiä, niin,
ikään, itsellään. Kaikkien kustannuksella, jolloin varomattomimmat joutuvat
olemaankin varoillaan. Vaikka, lompakko tyhjä on, ei se menoa hidasta tai estä.
Annetaan, kaikkien vain olla. EIkä puutu niin mihinkään, mihin vain pitäisi. Kun
kerta tietävät mukamaste kaikesta, niin miksei sitten tästä?
Päätelmät ovat päätelmiä, myöskin! Osaavat kielen kuin kielen, mutta, Eivät itse
sitä ymmärrä. Hekotellakin voisi, mutta tiedä sitten, että kenen kanssa
hekotteleekaan. Saattaa mennä hekotus väärään kurkkuun, ja tuleekin esille
muodollisuutena, joka ei todellakaan huvita tahi naurata. Kumma jos mitään ei
tapahdu, kun kerta kukaan ei halua ottaa vastuuta itsestään. Ja väittävät
olevansa lumottuja, kirottuja, oikeastaan ovatkin vain pakoilijioita. Jotka etsivät
syntipukkia ketä osoitella, ja siirtää niin vastuuta toiselle. Oikeinkin delegoituja
kohtaamisia, kerta kun kaikki hauaisivat vain tanssia, ja pitää hauskaa.Sen
kaksikymmentäneljä tuntia, seitsemänä vuorokautena viikon mittaan.
Ai että kun ei ole, elämä lähinnä, niin ikään ruusuilla tanssimista. Paitsi heillä,
jotka näin luulevat. Entä sitten, kun todellisuus pilkahtaa esille? Entäs sitten, kun
on luulot luultu? Harmi sinänsä, luulosairasta touhua. Tietysti riippuen mitä asiaa
ajaakaan takaa, ettei sitten tiedäkään, mikä takaa alkaakaan ajaan. Ettei sitä
tiedostastakaan. Varoitukset ovat varoituksia, kuka niitä näinä aikoina
kuuleekaan, jos itse varoittajat ovat taakse jääneitä, ja odotetaan
vallankahvaimiin vaihdoksia. Sekä sitten syyttääkään, kun omaan peiliinkin olisi
voinut katsoa ja paljon aikaisemmin.

Kuin olisi liian myöhäistä, ketä sitten syyttää, kun tilanne on kääntynytkin
toisenlaiseksi? Ketä sitten syttää, kun vallanpidikkeissä onkin vieras kieli, jota ei
ymmärrä edes sen puhujat? Milloin olisi syytä kuunnella heitä, jotka tietäisivät,
vain sen, että, miten välttää menettämästä jotain, jota monet kutsuisivat
kodikseen. Jo! Ennenkuin ovat sen itselleen saaneet. Onhan se, poltetun maan
taktiikkakin toiminutkerran, miksei myöskin toisen. Miksi edes menettää! Kun
luopuminen ei tule kysymykseenkään. Vai! Myyttekö sikaa säkissä. Joita on
sittemmin miljoona luokkaa.

Mikä sitten on se kultainen keskitie, lähinnä siihen pisteeseen. Missä kaikki
olisivat tyytyväisiä. Ettei tarvisi pelätä suurintaa osaa elämästään, että mitäköhän
meinaa tapahtua seuraavaksi. Kun ei olekaan tuttuja kasvoja puhumassa,
vanhoina aikoina puhutuissa. Mihin asti omista pidetään edes kiinni? Vai onko
rahallinen riski niin suuri, että sillä saisi ostettua kokonaisen pläntin, rajoineen,
herkkuineen. Ja pyyhitäänkin pois maailman kartalta. Sekä joutuvat monet
katsomaan vierestä, että... Sinne meni... Mitäs nytten? Ja tietysti, aikaahan ei
ole, rahaa nimittäin. Kun tulee pyytäjä pyytämään omiaan.

Mitä sitten kun ei kerrota pienellä präntättyjä ehtoja, että mitä se sisälsikään.
Mutta taasen... Milloin, tai milloin ja milloin. Kuka siis onkaan keksinyt sen, että
pidetään typerykset, lampaat, porsaat tietämättöminä. On se kumma, kun ei
kukaan ole tyytyväinen... Omiin oloihinsa. Kerta kun päättäjät näin toteavat. Että
on aika olla välittämättä kansan mielipiteistä. Ja mennäänkin delegoimalla
vastuuta muille. Kuten ollakaan, mihinkään ei sitten vastausta saakaan.
Oivaltavia älynnystyröitä lukuunottamatta, että tietäisi sen, mikä tuleman pitää
seuraavaksi. Mihin asti mennään, että tulee tieto vastaan. Jossa kerrotaan vain
se, että! Omillaan on pärjättävä, kun meidät hylätään. Ainoastaan olemaan, kun
kerta kuvittelemme vain, sen, kun muka tiedämme paremmin. Miten asiat ovat
täällä, entäs siellä? Rintamakarkurit sen tietävät kertoa, ettei niitä paljoa ole
selittelemässä tilannettaan. Että mitennöin nyt niin ikään kävikään.
Yksinkertainen metodi, mutta, vain vain mutta. kertkun elämme modernisoidussa
ympäristössä, missä monet, valitettavan mone vain luulevat tietävänsä, vaiko!
Tietävätkö luulevansa.

Milloin alkaa niin kutsuttu, uusi aikakausi. Missä kaikki, aivan jokainen, tulisi
toimeen keskenään. Saahan sitä haaveilla, saahan sitä unelmoida. Milloinka ei,
haaveet ja unelmat toteutuisi. Vaikkakin, vain ajan kanssa näyttävin. Tai sitten,
mikä sukupolvi tulee olemaan se, joka koivuniemen herran ottaa esille. Ja
alkaakin tapahtumaan ojennuksia, kaikille heille, joille se on suotavaa. Vaikka!
Siihe menisi iäisyys, saada ojennukset loppumaan. Eikös se niin ole, että! Joka
verta kaivaa nenästä, sen saa. Eikä koston kiemuroista ole puhettakaan, niin
silmä silmästä, hammas hampaasta. Ja! Kaikki vain istuvat aloillansa, lähinnä
sen takia, jotta joku vain ottaisi vastuun harteilleen kannettavaksi.Sekä samalla
olisi löytynyt se syntipukki, ketä syyttää iäisyyden alaisuudessa. Pelkureita on
monia, jotka ovat jo tämän vastuun väistäneen. Ellei tietysti, kaikki olisi samaa
mieltä, edes jostain. Ja siihen yhteen hiileen puhaltaminen, ei olisi lähellekään
niin vaikeaa ylläpitää. Kukin siis vuorollaan.

Vai! halutaanko tulevaisuus luoda epätietoisen epävarmuuden puitteissa
elettäväksi? Mitä kukin on siis vailla, vain sen takia, missä olisi kaikilla hyvä elää.
Ilman pelkoa tulevaisuuden katoamisessa, yhtäkkisesti. Ja, orava vain jatkaa
juoksemistaan oravan pyörässä. Ilman minkäänlaista järkevää ideaa, saatika
sitten tavoitetta. Jos ei ole ketään näyttämässä suunta ja mallia, niin miten
mikään ylipäätänsä pystyy millään elämään, jos kaikki kasaantuvat hataralle
pohjalle. Ettei se kestä mitään poikkipuoleista ajatusta, tai niin tai nuin.
Mitenkä työstää jo olevia ajatusmalleja parempaan päin, tovi siinä on vierähtänyt,
että nykyinenkin tilanne on saatu menemään hujan hajan, vähän miten sattuu,
kuin juosten kusten oltaisiin yritetty saada aikaan jotain toimivaa. Mitäs sitten,
kun vedetäänkin kaikki suunnitelmat vessasta alas, sekää lakaistaan maton alle
piiloisaan, lisää suunnitelmia. Mitkä olisivat enemmänkin kuin toimivia. Mutta ei,
niin ei. Ja odotetaan vaan palkka päivää verrannollista. Millä saikailla parempien
ajatusten puitteista. Miksi ylipäätänsä halutaan valtaa, jos, kun, kerta, sitä ei osta
käyttää. Sitten millään muotoa.

Keskusteluissa keskitytään siihen, vain että miten välttää suorat kysymykset,
vastaamalla kierrellen kaarellen keskipistettä. Joka kysymyksenä oli. Milloin
lakkasi kanssa kiinnostukselta, ja ollaankin omien pilvilinnojen päällä. Mitkä on
maallisilla arvoilla pystytetty. Mihin asti sekään kestää, kun poistumaan ei pysty,
eikä saakaan. on verotus sen mukainen, myöskin kaikilla. Jotka täyskäännöksiä
miettivät. Mikä siis edelleen estää uusien ideoiden toteutuskelpoisia suunnitelmia
ottamasta mietintään, edes harkinnan alle. Että minkälaisia uudistuksia pitäisi
olla, jotta ei tarvitsisi pelätä pahinta, sitä suurmpaa osaa ajasta.

Kun pitäisi elää hetkessä, suunnitellaan tulevaisuutta. Vain sen puitteissa, että
olisi itsellä hyvä olla. Miksi monimutkistaa, kerta kun voisi yksinkertaisesti, vaikka
maalaisjärjellä ajatella. Mutta ei, niin ei sitten. Voidaan sitä vaikka mitä pyydellä.
Kunhan, joillakin, on vain hyvät oltavat. Milloin vähemmistö onkaan ollut
enemmistö. Luotto vain karistuu entisestään. Ettei luotosta jää kuin pelkkä sana.
Josta voi vitsiä väännellä. Kunnes, alkaa sattuun ja tapahtuun. Mutta! Kenelle?
Voikea sitä on arvella, mutta voinee päätellä hyvinkin pitkälle kenen apuun
luottaa, kun haalintaan tulee ennen luottoa.

Aina ei voi onnistua, mutta onko virheisiin varaa, jos varoja aletaan jäädyttään.
Rupeaako silloin, jos joksus, vain tapahtumaan. Kaukaa haetun tavoin, mikä
onkaan suurin pelote, mitä ette uskalla ottaa esille. Kun pitäisikin nostaa kissa
pöydälle. Kenen lompakkosilloin tyhjeneekään taasen entisestään. Niin ikään
kuin, vietäisiin tuhkatkin pesästä. Ennen kuin niitä on karrelle edes polttamaan.
Aina voi väitellä, aina voi keskustella. mitäs sitten, kun ei päästäkään puusta
pidemmälle. Ja aina soidaan sotiemme tuloksia, kun taas pitäisi olla
suunnittelemassa muuta, jotta ei historian kierre toistaisi itseään. Mutta taasen,
kenen ehdoilla, kenen tahdolla, silloin oikein teemmekään päätöksiä. Kun pitäisi
nykyaikaistua, mennäänkin ajassa taakse päin, kun pitäisi historiaa miettiä,
mennäänkin tulevaisuuden peltoja pitkin. Mikä onkaan se valttikortti, joka
näytetään kertomatta. Jonka mukaan, sitten on kaikkien mentävä. Onko se nyt
niin hyvä asia, onko se sittenkään edes paha asia. Tiedä sitäkään, kun ei kaikkea
tarpeellista taasen kerrotukaan. Muuta kuin valtaa pitäville tahoille. Ja ollaan
kaikkien takana tähyilemäsä, että mitähän tästä tuleekaan. Tai että, mitenhän
kaikki alkavat käyttäytymään, epätietoisuuden vuoksi. Alhamaista käyttäytymistä,
jos ei muuta.

Kuinka kauan aikaakin manipuloidaan, sen myötä myös säätä, vain paremman
päivän tavoittamiseksi. Harvoin se kylmä aurinko mitään lämmittää, tai polttaa
karrelle. Mistä asti on menty sanattomilla sopimuksin. Kertomatta niin mitään
yhtään kenellekään. Tai, mistä asti ollaan oltu kaikkia vastaan, ettei sitä kukaan
olekaan tullut tajunneeksi. Missään, millään muotoa. Entä sitten, kun se
huomataan? Onko silloin, vinojen pinojen päällä sittenkään niin mukava loikoilla.
Kun joutuukin takasin tilanteeseen lähtöviiva! Toisinsanoen, maksumiesten
joukkoon.

Toimia kun pitäisi, niin sitten jäädytään paikoilleen. Jos silloin, jos joskus olisi
suotavaa liikkua. Mutta nyt! Kangistuako kaavoihin. Vai luullaanko sitä yhtään
paremmaksi kuin onkaan? Eikö se silloin mene vähitellen, vähättelyn tasolle.
Silti, luulot luuloina. Kunhan todellisuuteena osaa palata. ei se, sen vaikeampaa
pitäisi olla. Olla vain läsnä, eikä muualla kaukomailla. mistä paluu onkin läpipääsemätöntä haahuilua tasolta mielikuvituksen saarilta. Milloin millekin alkaa
riittämään, että, kusetuksia tapahtuu tuon tuosta. Mutta vain, kenen puolelta!
Meidän, vai teidän?

Päädyt kun loppuvat kesken, siinä missä tukipilarit. Missä sitten istua, kun ei ole
ketään varteen otettavia tarjolla. Taikka mitään missään ketään istuimia
valmistamassa. Vaan! Olisi kaikki itse aloitettava taasen tuhansien kertojen
jälkeen uudestaan, protokollan ja direktiivien mukaisesti. Rahaahan on... Tasan
yhtä paljonkin kuin ennen! Eli, ei siis yhtään sen enempää käytettäväksi
asti.Mihin kaikki raha siis katoaakaan? On suotavaa välillä kysyä. Syitä ja
letkautuksia opeteltuja, valmiiksi virheiksi väännettyjä on vaikka millä mitalla.
Mutta auta armias, kun pitääkin käyttää. Niin alkaakin säästökuuri mittaamaton,
nimittäin kaikkien osalta. Ja sitten mietitään, kuinka moni köyhtyykään
typeryyksien varjoissa. Valtavien asetelmien päätteeksi. Kuinkas sitten ollaan,
kun laihaa taase mietitään. Ja ketkä joutuvatkaan maksamaan toisten paikoissa
muualle. valmistelut valmisteluina. Monet menevät eellä, milloimpa ei, juro kansa
taasen joutuisi selviytymään, hankalista asemista uuteen kukoistukseen. Aikaa
siihen menee varmasti, mutta menköön. Kun hiljaa hyvää tulee, tilanteen
mahdottomuus tosin, antaa vielä hetken verran toivoa mukaan.. Että näin ei
pääsisi käymään.

Missä omia hyljeksitään, pilkataan, ja hylätään sen sileän leveän tien. Entäs se
hetki, kun kotikulmia tulee ikävä, eikä takaisin palii olekaan niin helppoa. mutta
niinhän se menee, että, routa porsaan kotiin ajaa.

Seuraavia siirtoja odotellessa, mitä uudet 
käyttämättömät termit tuovatkaan vastaan. Miten 
koetella, miten täydentää. Lauseita, sananparsia 
parhaimpia! Mikä kukaan, niin kukaan, ole muistanut 
ottaa huomioon. Tai, edes ylös-ottaa mielensyövereistä,
alitajunnan lukemattomiin lohkoihin. Minne 
”supertietokoneet” ÄO, mielikuvitus onkaan iskostettu. 
Loputtomat ideat, käymättömät toteamukset, kuvitellut 
kuvittelut. Pohjattomat toimimattomat ideat, loppuun 
käsitellyisiin suunnitelmiin. 

Mutta ei! Ei ole piilopaikkaa tältä olennolta, olemukselta.
Missään mitään ei voi piilottaa, mitään ei voi jättää 
minkään varaan. Tai saa kyllä, mutta! Koskaan ei voi 
tietää, mikä kaikkea mahdollista etsiikään. Jätä yksikin 
termin puolikas pois, niin, kaikki kaatuvat hulluuden 
pariin. Tai! Toisten olentojen, olemuksien keskuuteen. 
Joten! Siitä vain valitsemaan, minkä pariin haluaa 
päästäkään.

Tai toisaalta, edes tiedostaa mitä termejä onkaan 
olemassa... Ja se lista. Onkin lähes päättyvä. Minkä 
lukeminen vaatiikin jo, jokseenkin tietämystä, kuka 
onkaan kuka, ja miksi..

Syitä on varmasti monia, ja pelko on se korkein. 
Pelko kaikesta, pelko jalkoihin jäämisestä. Mutta ei 
perkele.. Ei ole ketään muita, jotka näin pelkäisivät 
ryhmässä suuressa.

Joukkopaniikki loistaa parhainta oloaan, ettei muusta 
sen väliä. Kuin oman navan katselusta, ja sen ympärillä
pyöriessä. Ei! Tapahdu mitään. Muuta kuin pelkkää 
luomista, luomisen päälle. Mutta! Ketkä niitä pitääkään, 
kaikenvaran suunnitelman mukaisesti. Ettei kukaan jää 
mainitsematta. Lähinnä sen puoleen, kuka onkaan 
uhka, ja kuka ei. Ei se, sen kummoisempi plääni ole.
Säännöt erilaiset, kummoiset jokaiselle. Minkä 
alaisuudessa pitäisi työskennellä, elää, käyttäytyä. 
Perinteisethän ovat esim: Kymmenen käskyä, lisättynä! 
Kuusitoista lisää käskyjä, ja! Kolmekymmentäyksi 
sääntöä. Jotka! Vaikuttavat, minne vaikuttavat. On se 
heidän ongelma jotka näitä rikkovat.

Kuten päätellä saattaa, miten toimivat, miten toteavat, 
miten rankaisevat. On se! Jokaiselle eri, 
mahdollisimman eri. Ettei kukaan, muutakuin tiedä, tai 
oikiastaan ei! Eivätpä tiedäkään mikä heihin iskikään. 
Olkoon se rangaistus jokaiselle, joka vain tahtoo lähtä, 
ihan muuten vain käytännöllisiä juttuja rikkomaan.
Palataksemme takaisin termiin uuteen. On se 
termin kehittäjän ongelma, näin ensialkajaiseksi. Mutta! 
Kunhan termit muistaa koukuttaa, niin hätäähän ei ole, 
tai tule tavoilla tunnetuilla. Ovat ne silloin muiden 
kulkijoiden mielillä, miten he käyttäytyvät, kaiken 
kansan keskellä. Tai toimisivatko, olisiko oikea termi, tai
käytäntö oikeastaan. Ei sitä koskaan voi tietää, mitä 
maailmat nykyisin tarvitsevatkaan. Pieniä 
koettelemuksia, pieniä puheen parsia. Mitä jokin toinen 
voi suustaan päästellä, tai mielestään.

Eihän kaikkia ole varmuuden varaan koskaan 
kasattukaan. On meillä kirottu enkeli, on meillä pirut, on 
meillä demonit. Mitä siis matkasta... Kuin vain toinen 
ääripää vastapainoksi kaikelle. Yhtä hyvää vastaan, 
onkin se, yksi paha.

Mikä onkaan loogisempaa ajatella kuin pitkään aikaan. 
Ettei vain vahingossakaan hyvän, pahan toteama 
eroavaisuus, vaa'allisesti ajateltuna. Ei se koskaan 
pysähdy, tai tasapainotu. Mutta niin sen pitääkin olla. 
Muutenhan... Kaikki, vain pysähtyisivät paikoilleen 
tekemättä mitään. Niin on kaikkien mahdollisuuksien 
pakko liikkua, tai ennemminkin vastaanottaa tietoa 
erilaista. Muutenhan kaikki olisi, ehkäpä jopa liian 
tasapainollista.

Jälkiviisas on hyvä olla, ja tunneälyllinen vielä 
parempi. Uusia tuulia etsiessä, mitkä olisi ikuisempaa 
ikuisempaa. Lähinnä modifikaatioissa, miten luodaan 
”tasaisempaa” perustaa sitten kaikelle mahdolliselle. Tai
vaikka, kuten, kun tulevaisuutta luodaan. Pitää 
valmistusmateriaalit olla kondiksessa, vähintäänkin 
hollilla. Mitä siis yhdistellä, ellei tietenkin!.. Riskit, 
elämän suola, jne.

Voihan sitä koettaa ja katsoa vierestä, minne kukin 
kuljeentuu. Ettei kukaan, niin kukaan pääsisi välistä 
pujottelemaan. Ja mitä sattuu satoa keräämään.
Kun mitään ei karkuun pääse, ja kaikki ovat kuulolla. 
Miten sitten todeta toisenlaisia ratkaisuja luoviksi 
avatuiksi, ettei koskaan tule edes aavistaneeksi. Minne 
sitä vahingossa pääsikään kävelemään omin jaloin. 
Kuitenkin! Jotkin paikat on todettu vain kävelijöille, ja 
jotkin asemat vain tiettyjen tilanteiden johdolla.
Joten! Joka paikkaan ei nuin vain pääsekään. Ellei ole 
hyväksynyt pienellä präntätyn ehtoja. Kuten kuvitella 
saattaa! Lukekaa kaikki mahdollinen huolella läpi.
Takaisin luomisen pariin. Miten siis modifioida 
kahta, ilman hämmenystä, tai tulevia komplikaatioita. 
Miten siis, tai mistä! Kaikki onkaan luotu. Ettei kukaan 
vahingottuisi ainakaan liikoja. Onhan sotia, turhia 
sellaisia. Mitkä eivät ratkaisseet mitään, vain voimien 
mittelöintejä, millä sarkailla häviäjiä. Pahimmiten, siltikin
jos tarvittavat resurssit on jo kasassa. Miksi sitten 
kaatua vanhoihin keinoihin? Kysympä vain. Kun 
uuttakin olisi käytettävissä, ettei mikään loppuisi 
kesken.

Niin ylipäätänsä miksi, vaikka! Ylikansoitus on ongelma,
mutta! Sopu sijaa antaa, vaikka millä mitalla nähtynä 
suhteessa mittakaavaan. Joka on sitten lähes loputon. 
Ettei tuplaantuminen, triplaantuminen, ole mikään 
ongelma. Vain, ja vain ainoastaan. Tiedonlevityksen 
tasanteilla on muutama fossiili pitämässä kuria. Jotta 
kukaan, ei välttämättä rupeaisi keulimaan yli.
Siltikin, aina on yrittäjiä. Ja kuten aiheesta päästiinkin jo
pelon puolelle. Niin, sehän se pahin kaikista on. Mikä 
syrjäyttäisi ”pussillisen vanhoja”, ”aatteilla uusilla”. Jotka
”Pakanamoisutimiseen olisi verrattavissa. Mutta! Kuka, 
onkaan toista parempi? Muutakuin käytännöllisin 
aattein.

Mikä! Ei ole kellekään näkyvää. Ja yleensä, voiton 
vie vallanpitäjät. Valitettavaa, mutta totta.
Mutta, mihin asti kaikkeen pystyy hiljentymään. 
Ennenkuin rupeaa itse ajattelemaan, ja siinä samalla 
oivaltamaan miten mikäkin meneekään, ja! Missäkin 
maailmassa. Ettei suppeaksi jäisi kaikki, mikä olisi 
hyväksyttävin totuus, sitten kaikesta mahdollisesta. Ja! 
Pystyisikö sitä niin äkkiseltään hyväksymään? Mutta! 
Mitäpä yksi persoona pystyisi puheillaan kaatamaan. 
Tai ”kaatamaan”, ennemminkin saamaan aikaan. Ja! 
Millä saisi yhteyden vallanpitäjien korvien väliin. Ettei 
kaikki olisi niin juosten kusten toimitettuja aatteita, 
keksintöjä, tai ylipäätänsä mitään, mikä onkaan 
kaikenvaran suunnitelman mukaista.

Minkäs teet yksin, kun imperiuumia ei huvittaisi kaataa. 
Ja kaiken maailman persoonien kanssa ei jaksaisi aina 
keskustella. Kenelle siis, puhuisimma? Jotta saisimme 
uutta aikaa, vanhan edelle. Ettei vain historia toistaisi 
kokoajan pelkkää toistoaan.

Mistä siis katkaista, pelon kierre pahin, ja 
pahamaineisin? Keinoja on monia, muttei yhen yhtään 
mieluista toteutettavana.

Mikä siis menisi, invalidisoituneen kaikenvaran 
suunnitelman ohi? Suotavaa ajatella, muttei kovin moni 
edes pysty vääntään kättä moisen, olisiko nyt... 
Mahtipontillinen oikea termi, mitä voisi käyttää.
Pinttymät varsinkin! Vanhan kansan tarpeen mukaiesti. 
Uudet taipaleet tekivät tehtävänsä, ettei varmempaa 
varmuutta löydy sen mukaisesti. Kun kaikki on jo, 
jossain määrin käsitettyjä. Nyt vain tarvitsisimme jotain, 
vain jotain. Joka kattaisi paljoakin, sisältäen itseensä. 
Täysillä elämisen perusperiaatteet.

Mutta vaihteeksi, mitä emme tarvitse, 
käytännöllisyyteen nähtynä. Millä ei vain tee niin mitään
yleishyödyllistä. On sekin lista pitkä, ja persoonissa 
riippuvainen. Toisen roska, on toisen aarre jne. Mitä 
käytännössä pystyisimme vain jättämään pois 
laskuista., jos kaikkea mahdollista on tarve käyttää. 
Kierrätys kunniaan. Kuiteskin, yleishyödyttömät asiat 
pois, kuten turhat kysymykset. Vaikka, vaikka... Ei ole 
turhia kysymyksiä, väitetysti. Mutta! Loistavasti sellaisia 
sananparsia, jotka hämmenystä saattavat aiheuttaa. Ja 
pienen sekaannuksen saaneet aikaan. Jolloin menevät 
kaikki hetkeksi uusiksi. Kunnes! Muistaa miten kaikki 
menikään, tai sisälsivätkään. Pieniin ratkaisuihin 
ongelmiinsa.

Jotka saattaisivat kaataa, jopa ehkä pienen 
imperiuumin. Vain, ja vain ainoastaan. Puolivahingossa,
kun kaatui termit termeineen. Kun! Ei ole tullut toista 
kysyjää vastaan. Ja! Vielä mietitään minne jokin otti ja 
katosi. Sen puoleisesta tiestä, varoittamatta. Uhkana, 
tai, ei.

Raakaa peliä ranualla, väitetään. Milloinka se ei olisi, 
jos ässät, on vedetty hihasta. Jo kauan aikaa sitten. Ja 
pitäisi keksiä sanat, lauseet uudet. Jotka eivät kävisi, 
pahimmilleen kenenkään niskaan. Mutta, milloinpa ei, 
jokin, kuka, tai mikään. Pahottaisi mieltään silloin. Kun 
syntyy uutta käsittelemätöntä uhkaa nimellänsä, 
enemminkin, termillään. Mennään sillä.
Huipulla tuulee siihen malliin, ettei sitä voi kertoa kuin 
he! Jotka ovat käyneet sen toteamassa. Joka juuttaan 
kerran, mutta! Mitäpä sillä tiedolla tekisimme. Varokaa 
vain, ei voi muuta sanoa.

Varoituksia eri muodoissa, tai ainakin toteamuksia. Joita
ei voi olla liikaa, kun kaikki taplaavat omaan tyyliinsä. 
Parhaakseen näkemällä tavalla.

Mutta, mihin asti kaikki menevätkään. Etteivät jäisi 
kenenkään jalkoihin pahimpiin. Toisten määrittyihin 
tahteihin, kaiken kansan edetessä etiäpäin. Paitsi 
tietysti, enemmistöhän se, määrää, missä mitä 
milloinkaan mennään. Ja oikeastaan demokratiahan se,
millä valtaa jaetaan. Mutta!! Mihin asti sekn menee, 
hyvän maun rajallisesti. Jotta ei, kusetuksen makua 
tuntuisi kitalaen pohjalla. Ettei paha karsta maistuisi 
tervasaippuaa kummemmalle. Millä voisi poistaa 
paskan makua suusta pahamaineisista, ennemminkin, 
vallanpitäjien keskuudessa. Jotka runsaimmista pitivät 
huolen, jotta mikään ei kaatuisi kenenkään niskoihin.
Mutta! Kenen niskaan, paska silloin kaadetaankaan? 
Elleipä tietenkin. He! Jotka ovat jo piilossa jo, voivat 
huokaista pienestä helpotuksesta.

Sitten se toinen osapuoli, jotka joutuu kaikesta turhasta 
maksamaan omalla selkänahallaan. Ovat niitä virallisia 
uhreja. Jota hyväksyttävänä pidetään, ainakin jossain 
muodoissa. Mutta, taasen se klassinen mutta... Mihin 
asti se on kannattavaa? Ellei tietenkin... Siihen asti, kun
sitä ei kukaan huomaa, tai ota huomioon, ylös 
mihinkään. Jolloin taasen!.. Se on taas asia muitten 
joukossa. Joita ei voi enää pienin sopimuksin purkaa, 
sitten millään tunnetuin keinoin.

Mutta mites sitten, kun päätepiste on saavutettu. Ja
mitään ylös-otettavaa ei vain ole? Miten sitten tehdä, 
kun barrikadit pystytetään. Ja! Valtaosa kansasta, ei 
olisikaan niin tyytyväinen. On tuokin hypoteettinen 
näkemys, joka toivottavasti ei koskaan toteudu. Mutta, 
koskaan ei voi tietää, mitä mikäkin tuo vastaan. Uusin 
asetelmin, tai edes! Milloin, ja vain milloin... Vanhaa 
kumotaan uuden tieltä. Ettei kävisi hassusti, ja kaksi 
termiä tuhoaisi itseään.

Miten! Vaikka yhtäaikaa, useampikin termi, säädös, 
kirjatut teokset. Ylipäätänsä tekisi tuhon toisistaan. 
Siksipä hyvinkin, pienellä präntätyt kannattaa lukia 
todellakin huolella. Koskaahan ei voi tietää, mitä 
joudumme hyväksymään. Moniperusteellisen 
joukkomelun vuoksi, joka kaikkialla vallitsee. Miten 
sitten kun jokin pettää? Peitetäänkö sekin maton alle 
piiloon korvilta, silmiltä näkymättömäksi muiden mieliltä.
Vai! Onko kaikki jo pettänyt aikaa sitten? Vai saatika, 
onko mikään koskaan toiminutkaan.

Kun kerta mietään, ketkä ”valtaa” ovat ylläpitäneet. 
Miten he ovat sen tehneet? Olisi suotavaa kysyä, ja että
miksi? Eliittihän se olisi vastaus nykykansan termien 
mukaisesti. Ja jokin, joka vain osaa pitää jotain yllä, 
toimivana. Jokseenkin vain kasassa kaikkea.
Onhan tuokin... Vähän valtoiminen ajatusmaailma, 
kun pitää ottaa kansa huomioon, mikä jää pois? Paitsi 
tietenkin, kaikki muu mitä ei ole vain tullut otettua 
huomioon.

Ja mikäpä tätäkään pyörittää, kuin ”normaalit” omilla 
olemuksillaan. Missä sitten liikuvatkaan. Suurinpiirtein 
”eliitin” alapuolella elävät persoonat. Nyt vasta tulikin 
mielenkiintoisempi ajatus vastaan... Mitenpä olla 
ottamatta huomioon, vai! Onko kaikki sittenkin pelkkää 
silmälumetta, toteamuksin, mihin ei kukaan pysty 
antamaan minkäänlaista vastausta aikaiseksi

Luku 2: Rakkaus, vai kuolema?

Äärimmäisyyksien osuessa saman lauseen alle. Miten 
toimia, kun pitäisi vain olla ja elää, ehkäpä jopa 
työskennellä. Etteivät vain, järjestelmät monimutkaiset 
ottaisi ja kaatuisi joukkopaljouden puuttumiseen. Siitä 
silti sen enempää, kun pitäisi saada henk-kohtaiset 
elämän duunit tehtyä. Ja! Palkkaahan ei makseta edes 
nimellisesti. Niin, millä sitten pärjätä seuraaville 
aterioille makustelemaan. Kunhan vain voimat eivät 
ehtyisi vuosien paastoamisen jälkeen. Ja harvemmimpa
janoissaan on hyvä olla. Kahden kauppaa, jotta saisi 
jokapäiväisen aterian, ja siihen kylkeen juotavaa. Ei ole 
helppoa kaikilla, emmekä ole vielä edes päästy 
tutkimaan toista puolta kolikosta.

Vaikka, on monet maailmat pääteltävissä. Kummassa 
onkaan, paremmat oltavat. Olisi suotavaa kysyä, mutta,
vain nyt kun ei ole ketään sanomassa kysymyksiin 
pienoisiin, minkäänlaisia oleellisia vastauksia.
Mukautuvissa maailmoissa pitäisi mennä tietäväisesti, 
mutta ainoastaan, valtavalla nopeudella rakentuneet 
uudet maailmat alkoivat eroamaan toisistaan. Mikä 
onkaan mikä, kun asukit ovatkin uusia kasvoja 
tuntemattomia.

Viitsisikö sitä typeriä kysellä.. Vaikka ei, ei kysyvä tieltä 
eksy. Tietäisi välillä, minkä keskelle sitä onkaan tullut 
käveltyä.

Ellei eksyminen kuulu askelkuvioihin, niin menee minne
menee. Ei sitä tarvitse tietää. Voi hajanaisen askeleen 
kompastus olla se pahin kynnys mihin astua.
Piuhoihin joutuminen, tekee tilanteista 
monimutkaisuutensa omilla muistelemisillaan, että mikä
järjestys tulee ennen toista. Mutta, nekin ongelmat ovat 
ratkottavissa, miten välttää kyseistä eksymistä.
Lehmät, kun harvemmin lentävät. Miten sitten 
toteamme, vaaleanpunaisten elefantit siihen samaan 
joukkoon mieluisaan. Joiden tapaaminen vaatikin jo, 
jotain erikoisempaa tuttavuutta.

Toteamuksia humalaisesta mielestä, pieninä 
aivopieruina. Joita jotkut joutuvat kärsimään, tai, 
vaihtoehtoisesti, elämään kyseisen ajatuksen parissa. 
Ettei toista voi kuin, ei ne nallekarkit mene kovin 
helpolla tasan. Ja! Jotkut syövät omat osansa, 
oikeastaan, muiden tuotokset... Ettei voi kuin harmitella,
pois lähteviä palasia, mitä sittemmin ei enää takaisin 
saa.

Voihan sitä etsiä, voihan sitä kaivata. Mutta ei, ei se 
muuta kuin muotoaan! Tilanteista riippumatta. Joitakin 
asioita, tilanteita, käsitteitä, termejä, ei voi kukaan, ei 
niin kukaan hallita. Vaikka mikä olisi. Ellet! Tee sitä 
omalla kustannuksellasi. Ja... Menohan on aina sen 
mukaista. Vastoinkäymisiä, vastoinkäymisen perään. 
Sekä sitten vain mietitään syvästikin, että mitä oikein 
elämästä katosikaan. Tai! Minne se oikein menikään, 
että sen löytäisi uudelleen.

Ääripää tunteet, mihin, jokainen voi samaistua. Jos ei, 
puhukoon valehtelijat sanoillaan. Mitkä tuovat harmeja 
mukanain elämän elämiseen, ettei sitten pitkään 
aikaan. Joka tietenkin tuo omat illuusionsa mukaan, 
kangastuksia unohtamatta.

Mukanakin saa elää, jos suinkin kykenee, uskaltaa, tahi
haluaa. Ei sitä mikään estä. Jotkin ovat vain, täysin 
väistämättömiä. Mihin sitten jokainen on varmasti 
elämänsä aikana törmännyt, kerran, jos toisenkin. 
Monesti sitä tiedäkään mitä nurkan takaa tuleekaan, tai 
tuleeko edes koskaan. Sehän se, elämän ruletin edessä
ollessa. Onkin se kaikkein mielenkiintoisin ruletti. Mitä 
vastaan saattaa rullaakaan. Silloin ei kysellä sattumia, 
eikä loihentavia tarjoilla. Mutta! Saattaa sisältää pieniä 
määriä murheita, sekä harmistuksia.

Miltä myöskään kukaan ei tule välttymään. Oli hinta, 
mikä hyvänsä. Ei sitä määrittele mikään, tai kukaan. 
Entä jos! Asetelma tulee väliin. On karma se 
paskamaisin muistiainen pistämässä kapuloita rattaisiin.
Monen asioiden suma, eikä monikaan edes mene 
käsikkäin minnekään! Vai pitäisikö edes? Voisi väliin 
kyllä kysyä. Mutta, mitä vastaisimme.. Kun voimme 
jättää tämän roikkumaan, ihmettelemään, että miksi 
nämä kaksi? Miksei mitään muuta. Valinnat ovat melien
välisissä korvien kuiluissa, miten kukin mitäkin 
yhtälöittää. Kyllä se mielikuvitusta rikastaa, kun sillä 
muistaa vain leikkiä. Eipä siitä sen kummoisemmin. 
Paitsi että! Onhan se yhtä helppoa kuin tupakin 
kääriminen, sen polttaminen. Ja! Kahvin kanssa tietysti 
nauttiminen. Sitten voimme vaihtaa sivua, ja 
kukkaruukkujen kautta, korjata satoa pienoista. Ettei 
savumerkit tuo kuin sitä itseään maisteltavaksi 
haisteltavaksi. Mutta! Kukin tyylillään. Ken tanssien, ken
leikkien. Yksin, tai yhdessä. Sitä koskaan tiedä, mitä 
sitä saattaakaan taas löydellä. Alitajunnan pienoisista 
piiloista, mitkä kaikille on suotu.

Siinähän se ansalanka taasen onkin upotettuna. 
Nähtävämmin vain, kaiken varalta sekin on asetettu.
Kannattanee siis harkita, ihan vain kaiken varalta. Mitä 
kaikkia paikkoja, asetelmia, ajatuksia käykään 
ansoittamassa.. Kun! Ei voi koskaan tietää, mikä niitä 
pääseekään kaivelemaan. Nyt kun varoituksia, ei voi 
koskaan olla toitottamatta. Kuten taasen toitottamasta 
päästäänkään, kukin siis taplailkoon omiin tyyleihinsä 
nähtynä, parhaaksi näkemällä tavallaan.

Anteeksi siitä voisi pyydellä, mutta pelkästään silloin 
vain. Kaikki jäisi yhden termin taakse. Joten! Jätetään 
se oikiastaan sanomatta. Ja mietitään, mitä kaikkea sitä
kaikkialla taasen liikkuukaan. Ja! Jätetään arvailut 
arvailuksi, kun kerta kaikkiaan erilaisia olentoja piisaa. 
Ja uusia syntyy tuon tuosta. Kunhan keksisi vain termin 
uuden. Siinäpä se, sitten vain koulimaan uusia 
tulokkaita. Uusiin vaatteisiin, uusiin aatteisiin. 
Ainoastaan, Mihin asti se on sallittua?

Jokaiset varjopuolet hyppivät huolella esille, ettei edes 
aurinko enää läpäise tätä paskan määrää tois-puolesta 
kolikkoa. Jossa menevät... Oikeastaan kaikki nämä ”ei 
löydetyt”. Ei ihan niin haluavasti löydettävätkään. Miten 
sen nyt ottaa, kuin persoona kerrallaan. Olevalla 
miettimättä typeriä, kysymyksiä lähinnä. Jotta ei tule 
teloituksia omintakeisia tilanteissa, jossa jotain ei vain 
paljoa kiinnosta.

Siitä vain sitten miettimään... Mitä tietä sitä kulkeekaan. 
Mutta hyväksi onneksi, hyvät tavat tajuttua. Ja niitä 
varsinkin kunnioitetaan. Lyhyesti ei voi selittää, ja pitkä 
romaani väsyttää. Milläpä sitten tanssahdella, 
miinakentän lukemattomia suutareita. Ettei 
vahingossakaan tulisi ammuttua omiin jalkoihin. Tai siis 
käveltyä omaan maamiinaan. Mikä repii tarpeen tullen, 
mitä vain palasiksi. Ja sepä se välillä pelottaakin. 
Harvemmimpa sitä jaloitta, käsittä, huvittaisi viettää 
lopun elämäänsä.

Tai paikasta! Missä ei vain ole mitään, mihin pystyisi 
tarinoita enää kirjaamaan, saatika ylös niitä ottamaan. 
Varsinkin, lyhyestä se virsi varsin on kaunis. Ettei stiä 
tarvisi pitempään kuunnella. Mutta! Eipä niitä tällä 
puolen tarvita, tai selkäsauna on mitä armottomin. Tai, 
ainakin mitä mieleen painuva, jos ei muuta.
Tai! Sitten ketään ei vain kiinnosta, ja mennään 
kuuroille korville. Ja! Saakin höpäjää yksin seinille, 
kiville. Tai vaikka ilmoille. Mihin asti olisi valmis 
etsimään tarinoiden tapaisia. Silloin kun, mihinkään ei 
voi mitään ylös ottaa?

Kirjailijoiden helvetti... Juu ei, ei kiitos. Hulluksihan siinä 
tulisi, ellei oikeastaan hullummaksi.
Sitten vasta aletaan kyselemään isoja kysymyksiä, 
tarpeellisilta persoonilta. Jotka kuuloetäisyyden päässä 
ovat. Kruuna, vai klaava? Siinäpä vasta flippaus idea 
kolikolle. Ja! Kuka kestää mitäkin.

Aiheesta palaamattomasta miettien. Mihin asti mitäkin 
saa kertoa? Ettei alas taasen ammuttaisi. Tapa kuollut, 
siinäpä vasta toteutus. Kun mietimme takaisin päin, 
jossa puheena on ollut törmääminen erääseen 
kaksipiippuiseen, puoltoista metrin mittaiseen 
haulikkoon. Jolla tuhotaan jo! Tuhottu tuhottu. Millä siis 
väistää tämä kyseinen, että tietäisi millaisia tarinoita sitä
voiksi saada aikaan.

Toinen kulmakivi niissä kirjailijoiden helvetissä. Nyt kun 
äkkiseltään miettii. Miksi siitä, ei saa kirjoittaa? Vai 
rikkoutuuko asetelmia suuria, joka yllätyksenä pitäisi 
tulla. Vai! Menettäisikö joku, jotkin, kannattelijoita, 
loputtoman juoksun tien päässä ollessa. Mihin asti se 
kantaakaan, ettei jäisi jalan sija moinen, vain 
vahingossakaan, laitattamatta. Siihen kaikkein 
arvoikkaimpaan, arvokkaimman välisiin sijoihin. Mistä ei
ole paluuta, vaan! On mentävä heti, kun rautaa taotaan 
kuumana.

Taivas alla ei huvita olla, sen enempää kenenkään 
tossun alla. Miten estää, lähes ikuisuuksilta tuntuvilta 
kestäviltä hetkiltä, päättömättömillä ehdotuksille 
kestäviin tilanteisiin. Tilanteisiin ollessa 
monimutkaistakin, yksinkertaisempiin ratkaisuihin oikeat
keinot toteutuskelpoiset.

Ettei pää pipi ottaisi enempää hittiä mieluista. Jossa 
voimme todeta pilvisen maiseman kosteuden, 
suhteessa haluttuun määrätietoiseen saavutukseen. 
Missä mikäkin saisi merkityksensä takaisin. Edes 
koskaaan menettämättä mitään. Lystihän on, rankkaa 
hommaa. Eikä siitä makseta kuin oikeastaan pienin 
palkituin, mielenpieruin, se tapahtuvi. Ettei taasen 
punainen lanka ottanut, ja tippunut pohjattoman kaivon 
syvänteisiin...

Mitä uutta, mitä vanhaa? Voisi välillä kysymyksen 
esittää. Ellei tietenkin! Miten jokin menettää täysin 
merkityksensä. Ja! Sinä, sinä perkeleen De javu. 
Vittuilet vain. Mikset osottaisi tarkempaa informaatiota.
Toiston toistoja, osoittaisit edes tarkempaa sooloa, Että 
tietäisi ongelman laadun. Ja varsinkin! Olisi suotavaa 
tiedostaa, tiedostaa aivan kaikki! Lähinnä, 
ongelmallisesti.

Jotta tietäisi, miten ratkoa moiset penteleet, lähes, 
ongelmattomiksi. Milloinpa vain elämää helpoksi olisi 
tehtykään. Ja se vasta helpottaakin, kun tajuaa, edes 
joiltain osin, ymmärrettäväksi.

Mitempä taasen toteamma, historian mahdollisia 
toistoja, jotka voisi miettiä. Välttää, vai olla välttämättä. 
Kuin melkein vanhan pyörän keksimistä. Joka tuo tulen 
keksimisen mukanaan. Onko edes niin hyväkään asia, 
voisi kuvitella. Tai, onko se vain mitä turhin.. Eiku aivan,
Turhaa ei ole! Sillähän on mentykin sitten pitempi tovi 
toisinaan taplaillen.

Kuten oivalluksia etsiessä! On se hiljaisin hetki, mieli 
tyynimmillään, se kattavin kokoelma vastauksia, jotka 
yksi kerrallaan hyppii esille pienin ryppäineen. Joka 
joukkomelulla on saastutettu. Ja ohi mentiin heti 
heittämällä, pitkällä vedolla etiäpäin, vauhtia varpaisiin, 
ettei kylmät kelit mieltä madalla. Ja kehoa polttaisi 
polttomerkeillään. Subjektien vaihtumisia kiitos, ja kaikki
olisi paljon kirkkaampaa pitää yllä.

Luku 3: Nimittäjäiset.

Ettei vallan päästy unohtumaan, 
nimeämismahdollisuutta löydölle! Jonka voi, ja kai 
saakin sanoa, löytämätön löytyneeksi. Suomalaisin 
aattein, sisulla ja puhdilla täytettynä.

”Kaapo olkoon hän!”

Mahdollisimman mukava, ja lähestymiskelpoinen 
nimitys. Sanonontoin sanotusti, onhan rakkaalla 
lapsella monta nimeä, olkoon tämä siis ensimmäinen, 
kun työntulosta mietimme, termein erilaisia. Mitä kukin 
saa opetella olemaan, sitten lopun iän koulussa.
Annetaan, nimiäiskunniaksi, vaikka pieni lahja! Olkoon 
se... Kaiken kattava koulutus, aivan kaikkeen. Ettei 
kouluja kannata unohtaa, jos äkkiseltään miettiä saa. 
Niin toista parempaa lahjaa ei ole olemassa.
Ettei elämän kulkusi kävisi vain paikoilleen 
jankkaamaan turhia, niin ei muutakuin koulun penkille 
kuulemaan, mitä mahdollisuuksia mikäkin pitää 
sisällään.

Totta tosiaan, siihen hulppeimpaan. Siipien nimiäiset 
toiseksi, heti perään.

”Mahdollisuuksien siivet”

Olkoon termillinen nimi, elämäsi lähteelle. Ja senkin 
löydettyäsi, ovat mahdollisuudet rajattomat, miten 
elämän voi elää!

Mutta ennen kaikkea tätä hilpeyttä, koulut, pitää, 
läpäistä. Tietenkin heti Matti Myöhäisille, on se pieni voi 
voi. Kun kerkesi Kaapo elämään, ja osan mahdollisia 
mahdollisuuksistaan. Kaiketi kaiken järjen mukaan, 
todellakin hyvällä harkinnalla! Hyvä näin, sittenhän 
tämä, joka saattaa omata hivenen pahan ilman enkeliä, 
tai miksei myöskin hyvän, siinä sivussa. Saapa uutta 
opittavaa, etteikö myöskään mihinkään ole tosiaankaan 
pakko osallistua. Sekin on yksi varjopuolien yhtiä miinus
puolia, oikeus kieltäytyä.

Heräsi päättäjien mieliin yhdeksi asetelmaksi, mitä 
silloin voi menettää? Antakaa siihen yksikin hyvä 
vastaus, jos suinkin ymmärtänette kysymyksen 
laadullisuutta. Isot kihot valkopartaiset.. Jos ei vain ole 
mitään, mistä luopua.

Luku 4.

Syntymättömien toteamuksien jälkeen, voimme todeta 
varasuunnitelmallisuuden käytännöllisyyden, 
onnistuneeksi. Miten välttää, selkäsauna suurin. Tuhtia 
arvuuttelua kummin puolin kolikko kääntyykään, kun, se
on kerran ilmaan flipattu, flippaajan ehdoin tietenkin.
Unohdettujen muistiaisten jälkeen. Odottajan aika olikin 
pisin, ja malttamattomimmat menivätkin jo edelle. 
Olemattomuuden nimissä, tehden taasen, olematon 
olevaiseksi. Hätäpäissään tehdyt ratkaisut, tai 
oikeastaankin, ajattomassa ajassa, ajankulun yksikön 
ulkopuolella asuvat tekivät päätöksensä. Eivätkä 
miettineet sitten yhtään odottaa, että mitä tuleva 
toisikaan vastaan. Odotetun ajan saatossa, mutta ei 
sitten, mennään näillä asetelmilla. Kun ei taaskaan, 
mitään saa huolella ajatella loppuun asti.

Ironisen sarkastisesti siis ajatellaan. Miten kukin syntyy,
nimetään, tai vaihtoehtoisesti ristitään. Sanattomia 
kultaisia sääntöjä. Jotka on todettu hyvinkin toimiviksi 
valtaosaväestöön. Oli se sitten missä olikaan.
Kuten olikaan ajatus, on se kehittäjien termillisten, siis, 
oma pieni ongelma. Jos ei muista ottaa huomioon 
mahdollisuuksia, joita ei ole kovin monelle suotu, jos 
suinkin vain ajatella. Ja joillekin se on kuin lottovoitto, 
toisille taasen, mitä paskasinta onnea. Ei mene yksi, 
risti, kaksi kohilleen. Sitten, missään maailmassa. Tai 
yrityksestä huolimatta, ja nyt kun liikumma onnekkain 
piirissä, vielä toistaiseksi. Mutta tietysti, miten kauan. 
Olkoon se sitten sen ajan probleema. Ja voimmekin 
pohtia kaiken, pohtimatta mitään.

Päästäänkin ongelman suuriin syvänteisiin, joihin 
vastaus syntyy vasta oikean keinon löytämällä. Joten 
tuli huti laukaus, rulla pyörähti tyhjää, eikä haulikolla 
osuttu edes siihen kuuluisaan ladon seinään. Punaista 
lankaa unohtamatta.

Ja saammekin jaaritella niitä näitä, että syntyisi 
parempaa tuotosta. Sekä, löytyisi se puuttuva pyörä, 
kertomus kaikesta. Miten oikeastaan kaikki onkaan 
syntynyt, tullut luoduksi eri perspektiiveistä, jotta ei 
tarvisi kuin sanoa yksi sana, lause tai pitkäkin tarina 
siitä tulisi. Riippuen nyt tyystin korvien välisistä 
synapseista, mitä kukin tekisi milläkin. Eritellen 
asianlaidat toisistaan, maailmoihin nähtynä. Vai! Olisiko 
se aivan liian helpolla pääsyä? Suotanee kysyä.
Kun kerta ketään ei helpolla päästetä, tiettyyn 
pisteeseen asti. Sitten onkin joita taivaltaa, missä 
taivaltaakin.

Tieto lisää tuskaa, ja ahneilla on kuulemma paskasin 
loppu. Mutta, voiko liika-informaatiolle olla, liian ahne? 
Toisena hyvänä kysymys. Sivistys on tosiaan sivistystä. 
Muttamuttamutta, mihin asti se on sivistystä. Sietänee 
heittää ilmoille. Paitsi että tietenkin, pääsemme taasen 
korvien välisiin kuiluihin miettimään, ajatusmyssyn 
kanssa. Että miten kaikki menikään.

Turha aatos siis, ja vaihetaan lennosta aihetta. Mistä, 
tai kenestä ei siis ole vielä informoitu tarpeeksi. On 
ainakin termillisesti ajateltuna, hyvinkin kaukaa haettua.
Paskaa tuuria siis, ja kenellepä hyvänsä. Olkoon 
lisäoppina, jos, vain ikinä kuulemma toisiamme. Oljoon 
se siis myöhäisajan tarinoita, mitä ei voi kukaan olla 
ennalta kirjaamassa. Valta, valta vain on huikeaa, 
mutta, olkoon se käsissä heidän, jotka! Ovat meidän 
maailmaa rikkoneet. Vai miten se menikään.
Ainaskin olleet johdattelemassa, sanomassa, 
kertomassa. Lähinnä heidän läsnöolonsa. Mutta ai että, 
kun pientä persoonaa testataan vähänkin. Ollaan 
syyttämässä, tai ennemminkin heti vetoamassa.
Tähän yhteen persoonaan, jolla kävi vain niin paska 
säkä, ettei siitä ole edes viitsitty mitään kertoa. Paitsi 
termi, ja olemassaolo. Ja se siitä persoonasta, ja 
palataan takaisin. Elikkäs, valta on sillä, joka sen 
tiedostaa. Mutta mitä! Pitäisi olla tiedostamassa, oma 
pienuus kokonaisuuteen nähtynä, vaiko kun sittemmin...
Termillisesti, voimallinen. Joka myöskin kaatuu 
kaikenvaransuunnitelman mukaisesti. Kun ei voi 
koskaan tietää, mitä minnekin maailmoihin syntyy. 
Pieninä aivopieruina. Ja niin tietenkin, kuka ottaakin sen
perkeleen vastuun. Sitten loppujen lopuksi? Kysympä 
vain.

Itseasiassa! Mitä meiltä oikein uupuu, puuttuu lähinnä? 
Jos meillä on jo kaikki tarvittava mahdollinen, sun muut 
härpäkkeet. Mikä on se kiintiöpiste, mihin kaikki kaatusi,
tai kaatuu. Ennemminkin sekin lista, on lähes loputon. 
Joten! Jätetään sekin sikseen. Onhan se jokaisen eri 
tietysti. Mitä meiltä myöskin pimitetään, ellei pelkkää 
informaatiota, ja päätettiin, että näin on hyvä. Ja, noh, 
juu. Aina voi sivistää itseään, ja sillä selvä. Olkoon se 
neuvo oiva.

-Tulipelto-

Mitenhän se menikään, uutta usvaa putkeen
ja sitä rataa. Toimisiko vanhan jaarittelu? Vai
menikö se sittenkään
vanhat kuviot uusiksi, ja uudet kuviot
vanhoiksi? Mitä vanhaa, mitäuutta. Ettei voi
kuin olla
ihmettelemättäkään mukana. Mitenhän
tämäkin alkaisikaan toimia?
Mitä takaa ajaakaan, voisihan sitä! Aina
uutta opetella. Mutta, mitä etsiä, kun on
vanhassakin vielä
muistelemista. Vanhat taidot ovatko vielä
hallussa.
mitä mukana voikaan kantaa, pitää, olla ja
elää niiden mukaan. Ja ei, ei sen, sen
vaikeampaa kuvittelisi olevan.
Mutta! Onko siinä mitään valtakunnan
uusinta järkeä..? Tietysti idea mittavin! Kiitos,
että ilmaannut nyt. se
onkin jo työn alla.
-Lopun alkuPäättymättömiä ovat tiet ennen
umpikujia.. Ellei omista viidakkoveistä
mukanaan sattumoisin.
Miten sitten edes edetä aukottomassa
maailmassa, missä... Ollaan vain.
Kuitenkin, annetaan
ymmärtää toista ihmisen sanoin. Milloin
sitten tilanteessa, kun todellisuus tulee
vastaan? Uskoako
omia silmiään, vai toisten kertomisia?

-Kuolema-

“Kuoleman oppitunti.
Siinäpä se, elämän oppitunti.”

• Tulemat kun vastaan tulee, mitä silloin
hoksahtaakaan.

• Mihin asti on valmis väittelemään itseään
vastaan?

Merkkejä pitäisi olla tulkitsemassa, mutta
vain rautaa taotaan silloin, kun se on
kuumana käyvä.
Milloin sitten tajuaminen todellisuudesta,
toisinsanoen, yhteiset normit... Jotka ovat
kaikkien
keskuuteen suotu. Ihme sinänsä, että mistä
edes?
Milloin... Vaikeus... On niin suurimmillaan,
että oikein opit vanhat, sekä oivat. Ovat
menneet
kankkulan kaivoon. Kuin huuhdeltu
vessanpöntöstä menemään muiden
ongelmiksi.

Vaivalloinen tarina on aina sitä, että ei
omaa itseään sitten kuunnellakaan. Ja ties,
mihin ojaan
päätyykään. Tahi sitten, kenen
rakentamalle päällystetylle tielle onkaan
ajautunut. Tai, rakentunut
pilvilinnojen maailmoihin, tuuleen kaatuviin.
Missä siis onkaan se tukevin perusta!
Mihin sitten asettautua olemaan!
Ennemminkin!.. Elämään!
Täysin suortuvin. Ilman, haittaavia tekiöitä
myöskää, on harvemmin voitu estää
olemasta.

Kuitenkin, mihin asti esittää edes kysymyksiä.
Jos, niihin ei sitten itse ensin pystyisi
vastaamaankaan? Ajatella voi aina, mutta
miksi sitten toimitaan sen mukaan, mikä, ei,
ole, ihan niin
kannattavaa?

Seikkailu mielessä jalkojensa päällä. Mihin
asti se kantaakaan. Tulee siinä sukkia, ja
kengänpohjia
poltettua. Taipaleella mutkia matkassa,
oivalluksen tiellä. On
kohtalon oikku päätynyt päästä
päähänsä. Nousten sen merkiksi, että on
ihmettelysi ihmetellyt. Vain että! Miksi täällä
sitten
ollaankaan? Kerta kun, ei mitään
kuunnellakaan. Vaan! On oltava
vaikuttamassa niihin asioihin, mihin
tietoisuus riittääkään kapasiteetillään.
Todisteita ollaan vailla komeina laukkoina.
Mitä ei omin silmin voi nähdä olevaksi. Onko
silloin
valheessa eläminen täysin tarpeellista? Aina
voidaan näkemyksiäkohtailla. Miten sitten
kehdataan
olla vertailemassa toista, jos ei kerta
huvita edes kuunnella, ylipäätänsä
mitään.
Kun!! Opiksi on otettava. Aikaa se vie, mutta
vieköön. Mitä sitten, kun oppiläksyt eivät
menekään
perille? Niin... Ketä kuunteletkaan, sitten
loppujen lopuksi?

Valintoja monia, mistä sitten ollen
päättämässä siitä, mistä opiksi tarviikaan
ottaa. On! Se jokaisen
omaa tarinaa, mistä!.. Ei voi olla
valittamassakaan. Edes, itselleen.
Kuka turhaan kuuntelee, Jo! Jo päätettyjä
valintoja. Arvostelua sen sijaa, tulee
liikaakiin vastaan.
Toisinsanoen, he! Kateelliset panettelijat.
Jotka, valitettavasti tietävät pelkonsa laadun.
Miksi sitten
edes pelätä mitään, mihin ei voi olla
vaikuttamassa? Kysymyksiäoivia, on hyvä
itselleen ilmoille
heittää. Kaikille kuuluville korville Kuuroutujat
ymmärrettävästi ovat pihalla syystäkin.
Johon, saa itse
kukin vastauksensa. Kylläkin ajallaan, sekin
on tapahtuva. Senkin ajan, kertoo itse
itselleen, itselleen
lähimmäisin.

Monen ajan suma, mikä on käsitteenä
ihmisen inhimillistä käsitystä.
Että jokin liikkuu, ja, elää sen
mukaisesti. Niin, aika myöskin kiittää.
Kuten kehut maailmassa, mitkä mieltä
lämmittävät. Mutta,
harvoin vie nälän tunnetta muualle. Mitä
millään tekeekään, kun niillä, mikä onkaan
syötävää,
juotavaa, tahi! Poltettavaa.
Tynkä ajatus tuokin. Mutta... Mitäs sitten?
Jokin valttikortti on hihassa oltava hollille,
että ei kaikki
kaatuisi vakavuuden päälle. Kuka toisen
työtä tekisikään?

Vaihtoehtoja on varmasti monia, mutta
moniko on toistaan parempi.
Toistaalta... Miksi edes aloittaa sotaa itseään
vastaan? On se silloin pitkä ja kivinen tie
tajuta! Että!
Tyhmästä päästä kärsii, koko ruumis.
Miksi sitten, ylipäätänsä! Mitään onkaan
olemassa olevaksi?

-Elämä-

Onko Sittenkään minkään vastakohta?
Yllättyäkö ajatuksesta, missä vastakohdat
pidetyt. Voiko silloin kukaan sanoa kuin
sen, että.. Mitä
ihminen on ihmisille mieltään kehittänyt.
Inhimillisyyttä avustaen. monet opit ovat
sittemmin sitä, mitä ei välttämättä sitten
ensi-silmäyksen
jälkeen olekaan. Kun tulee se hetki! Mikä
kaiken kattaisi, mikäkaiken kertoisi.
Maailmallisuudessa, ainoa hengittävä
ruumillistuma, joka mukanain elää
valheissaan, valheessa, tai
valheilla. Summittaa mitä sylki suuhun
tuokaan. Uskommeko sitten omia ajatuksia?
Missä siis tulee
vastaan leikkauspiste, että onko ajatukset
omia!

-Yöllistys-

Keskiyön kuu karkaa
hohteellaan,
ettei näy kuin tähtien
pilkonnan.

Kuvajainen vesisateessa,
lievää kangastusta ilmassa.

Viilentyneen ilmaston
sekamelska,
lähinnä viitteellisessä
kaamoksessa.

Miten hohde kerta katosi?
On aurinko päättänyt
tulensa niellä.

Pimeys varjostaa kulkijoita,
hulluuden
parantomattomuuteen.

Ettei toisen ilmeestä näy kuin,
pelkän lasisen katseen
pelosta.

Sielutkin rävähtävät hereille,
ettei puheen löpinästä tule
loppua.

Ennen kuin kukaan suostuisi
aikaansa kohdata.
Eikä sitä hirveemmin
myöskään ole.

-Olema-

Ajatuksien päivän jälkeen, onko tullut työlle
tulosta? Ei... Ei sitäkerro niin kukaan. Ennen
kuin! On sen
aika. Miksi edes..? Onhan siihe syitä monia,
teorioita senkin edestä, että.. Onko
ihmismieli
päässytkään kehittymään. Sitten mihinkään
suuntaan.
Mistä aloittaa.?. Mihin lopettaa.?. Onhan
sekin täysin selvää, jolloin kaikki vain
loppuvat kesken..
Ideoita myöten. Miksi edes lopettaa?..
Miksi edes aloittaa?.. Ettei vain tulisi
tehtyä, täysin turhaa työtä
kaiken aikaa.
Millä sitten todeta tyhjän täyttymistä? Kun
kaikki edelliset tarvittavat ovat hukassa. Tai
hukassa ja
hukassa.Koskaan edes löytynytkään. Mistä
sitten puhua, kun on tyhjää lyönyt pää niin
pitkän ajan.
Ettei mistään tule niin mitään..
Miksi edes?Pitäisikö mistään tulla sitten niin
yhtään mitään! Nyt kun loppujen lopuksi
miettii.. Ja ei, ei
sitä tiedäkään miten kaikki tulevat sittenkin
päättymään. Mutta!
Milloin sekin eteen tulee..On jokaisen
omaa tarinaa päättyvää, että uudelleen
alkavaa.
Milloinka taasen, kohtaloiden tiehyet
kohtaavat miljoonatta kertaa.
Ettei siitä järjellä, tai maallisuudella
kehitellä. Tai ainakaan, olla tarinoimassa.
Millä sitten? Tietysti! Järjettömyydellä, ja
että!!
Loogittomuudella. Kun kaikki vain toimivat. Ja
mikään kivi ei jäisi kääntämättä, mikään
tukipilari ei jäisi
rakentamatta.
Mistä sitten jatkaa? Kerta kun kaikki
mahdollinen päättyvää, ettämyöskin,
lopullista... Ettei tulisi
tyhjästä temmattua jutun tynkää. Kerta
kun, missäänei ole mitään järkeä, tahi
loogista puolta
ollenkaan olemassa.
Ja Jos on! Sivuaa se sivuraiteita pitkin, pitkin
pientareita pohjamutiin olemattomiin. Ettei
taase...
Auringon paistetta ole ollut näkyvissä, sitten
pitkään aikaan.
Vaikka... Paistaa se aurinko risukasaan, sitten
satavien päivien jälkeen. On pimennosta ollut
sen
verta kauan. Mikä saa hulluimmankin
sekoamaan pahemman kerran.
Jolloin terveimmillä on, mitä
hankalimmat oltavat. Vai sittenkään!..
Huomaavatko eroa kokonaisuutaan?
Missä mikäkin meneekään, kun on porsaat,
lampaat, karjuset vain mukana mitä
suurimmassa
kompromississä. Missä ei ole sitten niin maan
yhtään mitään järkeä, millään tunnetulla
tavalla.
Entä sitten tuntemattomat? Onko niitä
sitten edes olemassa. Jos jotain ei
tiedetä, tahi tunneta? Vai
annetaanko mielikuvitukselle mitään
uutta mahdollisuutta tulla mukaan, tai
sitten, kuvittamaan
tietämättömyyttä?
Mitä Milläkin sitten tekeekään, loppujen
lopuksi? Kun kerta ei mitään kerrota, kun
kerta mistään ei
informoida. Ainakaan tarpeelliseksi asti..
Vai?.. Menisikö kaikki vain sekavammaksi.?
Kun ollaan
pistetty paskaan, paskaa päälle. Niin
että... Millaiseksi kaikki muuttuisikaan?
Ei sitä taasen tiedetäkään, kun ei
tuntematon ole olemassa, sitten missään
muodossa.Vaan, ovat
kaikki mitä sekamelskaisinta kaiken
kaikkiaan. Yhteneväisessämuodossa,
muodollisuuksilla onkin
väliä. Mutta ei! Tiedetä taasenkaan minkään
puoleisia ajatuksia, ettämikä onkaan mitäkin.
Mutta miksi edes? Onhan kaikki jo
suunniteltu toimivaksi kokonaisuudeksi.
Ettei puutu kuin muut,
mitkä tämän tyhjiön täyttäisivät. Taasen
sitten...Että millä sen täyttäisiä? Sitten
loppujen lopuksi.
Ei kaikki mene ihan niin, tai nuin. Vaan on
silloin koitettava ymmärtää sekin, mikä on
jäänyt
tajuamatta. Siinä jos jossain on, mitä
suurimmatainekset kasassa.
Millä ei sitten tekisi niin yhtään
mitään.
Toisen roska, on toisen aarre. Mikä pois
heitetään, kun ei uutta käyttöä sitten uutta
kehitelläkään.
Vain, jos, kuin, kunnes, ehkä silloin, kun on
muut menetettävä.
Vaikka! Kaikesta muusta on pitänyt
luopua. Minkä siis taakse jättää, sen sitten
myöhemmin edestään löytää.
Vanhat sanonnat ovat sitten, mitä
mutkikkaimpia. Aina niihin helpoimpiin
sananlaskuihin. Aika kultaa
muistot maat ja mannut. Mikä siis värittää
mitäkin maailmaa. Ei sitätiedetä taaskaan,
että mitä lisää
onkaan lisättynä kaikkialle. Ettei vain kaikki
taittaisi samaa kavaa.
Ja! Eikä olisi niin suuria pelotteita
kaikkialla maailmaa mukana.
Onko edes olemassa, niin suuria pelotteita.
Mikä ajaisi kaiken
takaisin ruotuun? Mikä taasen... Saisi
kaiken toimimaan sen mukaisesti, ettei...
Loppujen lopuksi tarvitsisi pelätä, niin niin
maan perkeleesti,
ettei mistään tulisi, niin maan yhtään mitään.
Vaan, kaikki toimisivat samojen arvojen
kanssa. Kun ei
kukaan halua tulla poljetuksi millään
tavalla. Kenenkään kenkien alle.
Tiedä sitäkään, kun on kuiteskin erilaisia
ihmisiä, persoonia, olentoja, kaikkea, ja siitä
väliltä
olemassa.Missä jokainen, ja aivan kaikki
toimivat niiden sääntöjen mukaisesti, mihin
ovat
syntyneetkään. Kuka siis... Onkaan vain, ja
vain ainoastaan. Parempi, vain, itselleen.
Kun kerta monet tahot eivät pelaa samoilla
säännöillä, eikä samaan hiileen puhalleta.
Niin... Miksi
edes ollaan olemassa? Mitäon se, mitä pitää
tajuta, hoksata, oivaltaa. Tai vaihtoehtoisesti..
ymmärtää, edes johonkin pisteeseen?
Jos kaikki pitäisi järkeistää, ja loogisuttaa.
Vain sen puolesta, ettämenisi pollaan, kaaliin,
aivoihin,
alias!. Tietoisesti muotoon ymmärrettävään,
tajuttavaan, hoksattuun, oivallettuun tapaan
kohtailla
näkemyksiä erilaisia.
Vai! Olemmeko sittenkin vain pelkkiä
pelinappuloita pelikentällä. Ja tuumaillaan
ajan kuluksi sitä, että
moniko pysyy kärryillä erilaissa sen
mukaisesti, että milloin menee yli, ja pahasti?
Eihän sen tajuaminen paljoa vaadi, mutta!
Jos,tai kun... Ei ole omaa tietoisuutta kehissä,
tai hollilla.
Niin, mikä pistää, kenellekään jalkaa toisen
eteen? Vai sittenkin! Onko se, mitä
tarkoituksellisempaa
oppia olemaan maailmassa, mitä ei
kukaan loppujen lopuksi ymmärrä. Kun
tarkemmin miettii.
Kun mitään ei pelättäisi,eikä mitään
tiedettäisi. Niin... Mitäänhän ei tapahtuisi,
mitään ei kehitettäisi.
Kaikki, ja jokainen vain olisi
päämäärättömästi olemassa, ilman
mitään.
Joku, jotkin, kuka, mitkä, kutakin... Ovat niitä
jotka iskostavat
ajatuksia tyhjästä? Puolustaako
tuntematonta, vai puoltaako mitään.?.
Annetaan ymmärtää, että jokin, tai joku ohjaa

kaikkea, ja
kaikkia. Niin, milloin tulee kohdata oat
ajatuksensa? Tietämyksensä?
Milloin sitäkään, niitäkään
voidaan määritellä omiksi ajatuksiksi? Kerta
kun, kaiken pitäisi lähteä omasta itsestään.
Eikä niinkään
ulkopuoleisen tuntemuksin mukaan
mentynä. Niin... eikö silloin lähtökohtaisesti
siitä.. Että mikä, tai
mitkä, onkaan niitä omia ajatuksia.
Monesti pakka saattaa mennä sekaisin, vain
sen puolesta! Kun menee informatiollinen
muistipiikki ohi
tajuavan mielen. Ja! Kuka siis haluaakaan
ottaa kunnian, tai vastuun siitä. Että on
omien ajatuksiensa
ajattelija? Mutta taasen, mikään ei ole niin
varmaa kuin epävarmuus.
Jasekin että! Eiköhän jokainen
tunnistaomat ajatuksensa, mielettömyytensä,
ja niin edelleen.
Kuitenkin! Mitä sitten tilanteessa, missä
kaikki ajatukset kohtaavat toisensa, ja
rupeavatkin
keskustelemaan keskenään? Yhteinen
lopputulos voi olla hivenen sekalainen,
mutta taasen, sanoilla
selittämättömissä. Kun kohtaa
tuntemattomia ajatuksia, eikö se silloin
kerro vain siitä, että, ajatuksia
voidaan peukaloida toisaalla? Miksi edes?
Kun viidakonlakien ei pitäisi olla toimivaa
perustaa
viisaimpien ajatusten kohdatessa! Mutta.!.
Kertoo se sitten sen, ettämistä aikakaudelta
onkaan
kotoisin, ja senkin että miksi.
Jos mitään ei olisi, mitäänhän ei
itsestäänselvyydellä olisi missään muodossa.
Mutta kun on nämä
eväät meille annettu, ja voittajat ovat aina
kirjoittaneet historiaa omille sanoilleen. Niin,
eikö sekin
kerro vain piittaamattomuudesta
ihmiskantaa kohtaan.
Mutta toisaalta... Jokainen, ja jokaisen. Jotka
ovat puhuneet
maailman puolesta, ovat sittemmin
kadotettu? Tai tuhoutuneet tavalla
tuntemattomalla. Mikä siis kielii siitä, että
kuka puolustaa ja
mitäkin? Ja tai että miksi? Mitä on se,
mitä ei kannata lähteäetsimään? Jos
kadotettu tuho on ainoa
keino puolustaa itseään? Tai jotain?
Kun on vain puhuttu siitä, mitä tuleman
pitää. Eikä niinkään siitä, että mikä sen
aiheuttaa. Tai saa
uskoa! Niin, eikö se olisi suotavaa silloin
kertoa, että! Mitä ei kannnata lähteä
tavoittelemaan. Niin
taasen, ei tulisi kadotettua tuhoa vastaan.
Vai onko sittenkin... Kaikki mahdollinen
rakennettu, kehitelty...
Vain, ja vain ainoastaan toisen
varaan?.. Joka on todistetusti tehnyt
kadotuksen kaikille heille, joille se on ollut
silloin suotavaakin?
Eikö se niin mene, että virheistä pitäisi ottaa
oppia, ettei, sitä tulisi
historian toistettua uudelleen. Ja!
Delegoidaan sekin muualle. Kuka siis
haluaa ja ottaa vastuun kaikesta, mitä ei
sitten tule kohtaamaan
millään muotoa?
Sinällänsä hyvin omituista ymmärtämistä...
Vain sen puolesta, että, miksi edes? Miksi
tehdä kaikki niin
vaikeasti. Vai! Pelataanko sittenkin vain
pelkkää aikaa lisää? Mutta minkä takia? Mitä
silloin voikaan
saavuttaakaan, kun aikaan sitoutunutta
käsitystä, ei voida määrittääymmärrettäväksi.
Vaan, sen
kanssa on opittava elämään. Onko se
helpotusta, vai, onko se vaikeutusta. Lähinnä
käsitysten
jatkuvuudesta. Ymmärtämättömyyteen. Että!
Mikä onkaan mitäkin.
Ja sekin että! Miksi edes sitten
kertoa typerimmille mitään, kun kerta ovat
tähänkin asti menneet mukanakaikessa
mitä on koitettu
ymmärryttää. Mukamaste parhaimmin päin..
Mutta taasen, kun, ja jos. Kukaan ei tekisi
mitään, mitäänhän ei tapahtuisi. Eikä sillä,
mikä mitäkin
opettaa, on se silloin opittua toisaalta.
Mutta... Mitä on se tieto ja tietämys, millä
oikeastaan tekisi
sitten jotain oleellista? Perusasiat kun ovat
hallussa, niin eihän silloin kaiken järjen
mukaan.. Mitä
pitäisi tehdä? Olla vain ja odottaa, mutta
taasen mitä?
Mitkä siis ovat ne opit, mitä kaikille
opetetaan? Vai! Onko tarkoitus sittenkin...
Sekoittaa kaikkien
ajatusmaailmat siltä osin, että... Mikä onkaan
mikä, ja miksi... Joku tietää aina jotain, mitä
toinen
taasen ei. Niin, eikö silloin kaikki ole,
tasavertaisia. Mutta! Vain
tietämyksellisyydellään?
On kuitenkin arvot, kunnioitus, ja tietämys.
Niin, sehän se on
erottelemassa sen muista. Että
olemmeko kaikki niin kutsutulla, saman
arvoisella viivalla? Ei, ja ei.
Byrokratian perustalla emme ole
samanarvoisia. Kun on olemassa
"tyhmempiä", ja "viisaimpia" Tyngästi
ajateltuna. Enemmän ja
vähemmän viisaita.
Mutta toisaaltaan ajateltuna... Voi, ja saakin
kuulua siihen
samanarvoiseen ajattelumaailmaan. Silloin
tietysti, ollaan ja eletäänkinsen mukaisesti.
Tulisiko mistään, sitten yhtään mitään, jos, ja
kun. Kaikki
elelisivät sen mukaan, miten huvittaa?
Ajattelemattakin selvää, vai onko?
Vaihtoehtoisesti! Entä jos sittenkin
ajatelma... Kenellekään ei
opetettaisi mitään, kenellekään ei
kerrottaisi mitään. Vaan, kaikkien pitäisi itse
oppia tyhjästä kaikki se oppi. Mikä annetaan
kaikille sen
mukaan, mikä on sovellettu toimivaksi
ideaksi... Niin, mitä siitäsitten syntyisikään.
Tai! Mitä siis sitä
kukin oppisi, tajuaisi, ymmärtäisi.
On siitä varmasti olemassa teoria, jos
toinenkin. Mutta! Mikä onkaan paikkansa
pitävin teoria? Kun
fiktiivillä voi jokainen teorisoida, kuitenkin!
On ihmiskokeet
kiellettyjä kaikilta osin. Ja onkin todettu se,
yhteistuumin tietenkin... Että näin on
parempi?
Miksi siis, mikään ei muutu? Tai tule
muuttumaankaan. Vai?
Tietääkö siihen kukaan sittenkään mitään
vastausta, sitten loppujen lopuksi. Ja
pelataan lisää peliaikaa, vain
sen eteen. Ettei joutuisi olemaan
päättelemässä toisten puolesta? Kun siihen
pystyy varmasti jokainen miettimään omasta
puolestaan,
että miten maailma saataisiin muutettua sen
suuntaan kannattavaan, että ei tulisi
komplikaatioita
vastaan. Mikä taasen kaiken mahdollisen
kaataisi. Ja, sitähän ei kukaan halua, että!
Oma maailma
muuttuisisen mukaan, miten toinen sen
olisi sanomassa mitään poikkipuoleista
sanaa, että mikä olisi
muka paremmin?
Yhteen hiileen puhaltaminen, kun tuntuu
vaikealta saavuttaa.Niin mitä siis
odotellaan taasen kerran?
Yhteinen tulevaisuus varmasti mietityttää, ja
sekin että, mikä se on, tai miten ketkä ovat
niitä, jotka
köysivä vetelevät. Lähinnä päättäen sen,
että, milloin olisimme niin kutsutusti
valmiita, valmiita siihen
tulevaisuuteen.
Mikä on sitten sitä tulevaisuutta? Vai
haluaako sitä kukaan sitten kuullakaan?..
Mitä se pitäisi
sisällään, ja mitä siellä olisi. Ei, ei sillä
pitäisi olla mitään
minkäänlaista merkitystä. Vaan se! Että
miten sopeutua elämään kaiken sen keskellä,
mitä ei kukaan sitten loppujen lopuksi
ymmärräkään.
Että! Miksi näin kaikki ovatkaan. Miksei ollut
aikaisemmin. Ja!
Kukaan ei olisi antamassa vastausta
siihenkään. Kuten, moneenkaan muuhun
kysymykseenkään. Vaan, on kaikki itse
tiedettävä,
keksittävä, ja tajuta.
Paikka on se jokaiselle annettu ymmärtää,
niin miksi ei siis myös siinä hetkessä missä
onkaan. Eihän
se mitään tarvitse, vaan, on se jokaiselle
korvien välissä oleva. Mikävarmasti kertoo
sen, mitä on
kertoakseen... Mutta! Kuinka moni on valmis
työskentelemään sen mukaisesti, mikä on
itselleen
kannattavin? Vaihtoehtoja on yhtä
monta, kuin edes kerkeäähoksaamaan.
Maalaisjärjellä pärjää, ja tietäjät tietävät.
Viisaat opiskelevat, ja!
Viisas pääsee vähällä, laiska vain
vähemmällä. Mikä siis olisikaan se!
Kultainen keskitie kaikkeen, mikä kaiken
jaksaisi, mikä kaiken
kestäisi? Ei, ja ei pitkään aikaan tämän
ajanlaskun aikana. Minkäsitten? Onhan
senkin historia
kertoneet, monellako se menee vain ohi
luennan? Vai!. Onko kaikki sittenkin pelkkää
suurta
kusetusta? Vain sen vuoksi, missä kaikki
menisi sekaisin keskenään?
Taasen sitten, millä tavalla... Ei
sitäkään mikään kerro, tai, ole kertomassa.
Kertakun, ei sitä olla vieläään otettu
puheeksi, tai opiksi.
sitten missään maan kolkassa.
Kuka siis, haluaakaanolla toistamassa
historiaa uudelleen? Kun ei siinäkään ole
mitään järkiä.
Loppujen lopuksi, kun miettii tarpeeksi
pitkälle. Kun pitäisi ottaa opiksi, katotaan
tulevaisuutta. Kun
mietitään tulevaisuutta, katsotaan historiaa..
Miksi edes? Kun pitäisi ja toimia, sitäkin
hidastellaan.
Historia siis, on ainakertonut sen, miten
pitäisi olla ja toimia. Eikäniinkään toisin
päin. Miksi siis, on
vieläkin olemassa eri-arvoisuuksia. Kun kerta
toista väitetään? Missäsiis kaikki on menneet
pieleen,
pieleen niin pahasti. Että! Kaikki mitä
koitetaan yhä edelleen opettaa. Tulee, ja
meneekin tulemaan...
Kankkulan kaivoon.
Kuka on päässytkään päättämään, vain sen!
Että näin on parempi?
Eikä sitten tapahdukaan
minkäänlaista muutosta, sitten oikeastaan
koskaan. Mitä on se, mitäpitäisi muuttaa. Tai,
olla
muuttamassa. Ehkäpä jopa muokkaamassa
uusiksi. Onhan sekin sanomatta selvää, että
päättäjät
haluavat olla päättämässä. Mutta! Kukaan ei
halua ottaa vastuuta..
Kumma yhtälö. Mikä ei tule
koskaan toimimaan, hyvä vain. Mikä siis
silloin puhuukaan, puhutteleekaan.
Valtava ymmärrys omasta
riittämättömyydestään, ettei sitten
pystykään viemään omaa asiaansa
eteen päin. Niin, eikö silloin pelko ole läsnä
lähimpänä. Yhtenämonista muista. Ja
katkeruutta
purkkana jauhetaan, kun onkin asetuttava
siihen asetelmaan, että on monia muitakin
jotka ajattelevat
omia etujaan?
Kun pitäisikin ajatella kaikkien parasta.
Mutta! Onko se sittenkään...
Mahdollista, kun otetaankaikki
huomioon?Ja ei, ei mitän olla helpoksi
tehtykään. Sekä! On siinämyöskin
ajateltava kaikki sittenkin
uusiksi.
Omia valintoja on maailma täynnä, ja
jälkiviisas on hyvä olla. Mutta taasen, mihin
asti? Mihin asti
aikaa venytetään,ettei karjalle sittenkään
kerrota ongelmien
kulmakiviä. Mitkä voitaisiin yhteistuumin
miettiä. Tietysti, kun ottaa oman navan
tuijottelun lisäksi muitakin huomioon. Niin
monimutkaisemmaksi kaikki vain muuttuu.
Delegoidaan sekin muille ongelmaksi.Joihin
saattaisi, tai,
jota voisi olla.. Mitä nopeimmin ratkaistu.
Mutta sekin taasen, mitä ei kerrota, ei ole
ongelma? Kenties
vielä. Mutta, mites sitten se hetki, kun
vyöryävä lumipallo on
saavuttanut mahdottomuutensa.
Kokonsa vuoksi. Kun kerta päätettiin olla
kertomatta jotain, jota oltaisiin voitu olla
ratkaisemassa
kaikki, jotka siihen kykenisivät.
Toisaalta taasen! Jos, tai kun... Ongelmia, tai
ongelmaa on jo lähdetty selvittämään. Niin,
eihän se
silloin ole enään ongelma. Jos, tai, kun. Joka
on jo keksinyt siihen ratkaisu. Tai,
jonkinmoisen
oivalluksen edes. Niin, eihän roomakaan
rakennettu päivässä. Jos puitteet eivät riitä
kattamaan
kaikkea. Eikö silloin aika ole se, mitä pitäisi
pyytää. Tai, olla setvimässä ajallisuutta, sen
puolesta
vain. Kun! Aika on rahaa. Eihän se ole
paljoa pyydetty, informoitaisiin vain
oikein, ettei kukaan jäisi
tyhjän päälle odottamaan
odottamatonta. Mutta! Jos kaikki
mahdollinen on jo ajateltu toisaalta...
Tapahtuuko mitään sittenkään sattumalta?
Paitsi monopolissa. Ja sekin on sattumaa,
joka on ennalta
määrätty. Järjestys on vain erilainen.
Jos! Nyt siis vain jos... Jos, järjestyksen
tietää. Eikö sitä voida olla sabotoimassa
uusiksi? Tietynlainen
järjestelmällinen järjestys, on
ennalta-arvattavissa. Ja hallittua kaaosta ei
monikaan jaksa ylläpitää.
Silloin, jos koskaan pitää tietää. Ainakin se,
että jossakin jokin on.
Mutta ei pitävää tietoa siitä, että
tarkalleen missä. Ja järjestelmällisyys kaikesta
kertoo sen että, kaikki on löydettävissä.
Kumpi
pahempi? Mikä siis takaisi sen tilanteen,
missä voitaisiin puhaltaa yhteen hiileen.
Vaikkakin, sekin
kasvattaa kasvihuoneilmiötä, mitättömästi.
Mutta! Miltä osin sekin olisi estettävissä.
Kuitenkin on annettu ymmärtää, niin miksei
sitten mitään tajuta?
Vai! Onko sittenkin ymmärretty
tajuta, miltä osin historiaa kirjoitetaan
uudelleen? Milloin faktat muuttui
fiktiivisiksi käsitteiksi, eikö se
silloin ole vain satu-maailmaa mitä ei
koskaan tulla saavuttamaan?
Puhdas Mahdottomuus, väritettyä
kirjoitusta. Ja taas, kaikki pitäisi tulkita
uusiksi. Että mikä onkaan mitäkin, ja sekin
että missä, ja miksi.
Vai sittenkään, onko se mahdollista selittää
nyky-ajan teorisointia fiktiivisin perustein.
Kun mikään ei olekaan niin kuin opetetaan.
Niin mitä siitätuleekaan? Ja taasen, on
satu-maailma
saatu aikaiseksi luotua. Mihin asti
pilvilinnat ovat olleet pysyvääperustaa
kannattelemaan. Kuin sen,
mikä on silloiselle ajatuksille suotavaa.
Parhaimpien puoliin kuiteskin kuuluu se!
Että, muokauttuvuus
on mitä improvisoiduinta. Tilanteiden
vaatimille hetkille. Mikä siis onkaan, se niin
kutsuttu yhteinen
hyvä? Yhteinen sävel? Kultainen keskitie? Ja
taasen, ei, ei sitäkään kerrottaisikaan.
Oltaisiin vain,
sekä odoteltaisiin.. Yhteneväistä, tulevaa
perustaa. Mille kaikki saataisiin
rakennettua.
Epäloogisuus? Kuuluu asiaan. Järjettömyys, ei
voi mitään. Virheet? Ovat korjattavissa. Järki?
Pysyy
mukana. Loogisuus? Kertoo
järjestelmällisyydestä toimia.Tahtolla
mukana rakentamassa toimivaa
tulevaisuutta. Erimielisyydet? Tuovat luovia
ratkaisuja mukanaan.
Kerta kun, kaikki olisivat samaa
mieltä. Ei olisi myöskään ongelmia olemassa.
Eikä myöskään mitään tapahtuisi. Mutta, kun
näillä
asetelmillä olemme, niin, ei ole kuin valinnan
varaa vain. Mistä sitten tehdä omat valinnat.
Valittaa toki voi myöhemmin... Mutta!
Kenelle? Ja! Myöskin miksi?
Voihan se kertoa mielen
köyhyydestä, voihan se kertoa
itsekkyydeestä... Mutta, kertoo toki sen,
miksi valittaakaan. Valintoja
on monen monituista, mutta ei yhtään
mieleistä. Valitsemattomuus on tietysti
vaihtoehto myöskin.
Mutta, ei se mitään tietämystä jakele. Ellei
ole valmis oppimaan lisäätietoa tiedosta. Ellei
tiedä
vastusta, ainahan sitä voi kysyä. Kun! Kysyvä
ei tieltä eksy. Sekin myös! Keneltä sitten edes
kysyä?
Kysymyksen laadullisuus on myös hyvä
miettiä. Jos, tai, kun, siihen saattaakin jo
tietää vastauksen.
Niin... Miksi olla häiritsemässä kenenkään
päivää, yhtään sen enempää? Olkoon se,
jokaisen oma
kysymys.

Kuninkaaksi käsikirja

Se mittavin kaikki kaikesta. Mistä! Olet valmis
luopumaan? Siinäpävasta alkuniksi koko
kerta heitolle,
että mitä siitä syntyykään. Ja, arveluttavaa
ajatusta, ei! Ole suotavaa jättää edes
lähettyville, mielen
päälle, taikka muuten vaan. Riskejä ei oteta,
ja ollaankin sillä tiellä.
Vaikka, kuinka pitkään se
kantaakaan. Sopimattomuudet, ja sekä ne
suunnitelmat. Mitä kaiken aikaa viekään
etiäpäin.
Millä siis, mitään tekeekään. On loppujen
lopuksi, ehkäpä jopa se viimeisin kysymys.
Mikä juoniikin
ikuisuusprojektien kasaan heitelty, A
pisteeseen B. Et, tule koskaan saamaan
vastausta. Sitten se
ehoton ehtoollinen, kuinka olla tilanteessa
niskan päällä? Ja ei, semmoiseen ei suoda
ajatusta että
tilanne olisi toisinkaan päin. Oikeastaan
koskaan.
Jahkailla toki voi, minkä kerkiää. Mikä! Vaan
jää silloin niittämättä?
EI tylsy, tai kulu työkalut moisen
paisteessa. Paistatellen muita mutkitta
muitten mukana. Mitä silloin jääkään välistä
näkemättä?
Oletko silloin tilanteen herra, kun niin vain
käyskennellään. Ollako edes tilanteen tasalla,
on hyvin
epäselvää harmaata kauramössöä mitä
jaella. Mikä taasen ei ketään kiinnosta, sekä
että, mukamas
jää hivenen katuvaksi. Sivutuotteena ei paska
edes valu alas päin.
Vaan tukkiikoko helahoidon sen
leveän tien.
Mitä koitat välttää, kaikesta huolimatta.
Ainoa asia miltä välttyä, ei sitten pystykään.
Olikin juuri se,
mikä havaitsematta jotenkin jää. Sokea voi
olla, vaikka näkisit. Ei se
lopputulosta muuta, taikka
mitään valtakunnan ihmeiden keräämää
sarjaa. Jonka välittäminen onkin, kuin
haluaisi tulla
vältettäväksi. Alias, hyvin
huomaamattomaksi. Siitäkin nipistetään.
Ja jääkin jotain, jonka muistaminen
onkin umpinaista lankaa keräisi takaisin. Ja,
miettimään jääkin, mitäohititkaan? Taasen
kerran,
tietämättämäsi! Ilman että edes
huomataankaan. Mitä se edes on?
Voisi kysyä. Ja Siinäpäse,
kaikessa yksinkertaisuudessa.
Mikä olemattomaksi jääkin, pitää sisällään
oman tilan haaliminen.
Ettei voi kuin haaveilla, mitä
seuraavaksi. Tai miten edes, saakaan mitään
aikaansa. Ajatuksiaan kohtailemalla, uudet
saavutukset
tekivät tulonsa, ja poistuivat paikalta. Ajan
kulun hyvä puoli taasen onkin! Aikaa kuluu
senkin edestä,
kuin sitä kerkiäisi ajastaakaan. Ylipäätänsä
mitään, uudestaan. Miten sen haluaisi
kulkemaan, ei, ei
se tule niin menemään.
Vaan, on siinä kaikkia muuta, mikä aikaa
syö toisaalle, toisille käytettäväksi senkin
edestä, että
kerkiääkö edeltäviä edes saamaan
päätökseen? Valintojen vaihtoehdot
käyvät vähiin, ja
ensimmäiseenkin pitäisi saada deadline
aikaiseksi. Ja sitä luokkaa pikimmin myös
valmiiksi.
Niin tuota jääkin pelkkää aikaa, kuinka
suhtautua, jos koomin sitäkään kerkeää.
Yhtään sen
pitemmälle asiaa viemään. Kuin sitä
aikaa ikinä nyt onkaan.
Tilanteen mahdottomuus tosin siintää,
hyvä jos hetken hengähdystauon pyrkii
ottamaan henkosiaan. Mihin
asti olet valmis haukkomaan
happea ennen uppelusta? Jos silloinkaan
varaa edes on, niin mitälompakko meinaisi
taittaa pelkällä
tyhjällä koreudellaan? Jonka koreus ei
taittaisi edes kahvia aikaiseksi juotavaksi.
Vaihtoehto verrokkeja kilpasille, varmasti
yltää enemmän kuin tuhatpäin joukkio
muiden keskuudessa
pystyy ylläpitämään. Mutta! Kuka onkaan
kannattavin ylläpitäjäkorkeimmalla? Tai,
ainakin
ansiokkaimmalla paikallaan. Mistä
liikkuminen vaatiikin kovempia otteita
poistua, kuin edes pyrkiä
olemaan taukona paikallaan. Ja jep!
Valintojen jälkeisiä mietteisiä, että kuinka sitä
sitten oltiinkaan
kaiken aikaa. Vaikka! Ei kaikkia perustuksia
valmiiksi olla edes annettu koittaa
rakentaa.
Hyvällä tuurilla siis olisi suotavaa, jos joskus
mukavaakin tavoittaa.
Utta kun ei ne onnen tasanteet
mene kuin mukavallakaan tahdillaan.
Vaihtoehtoisesti, jääkin nurjapuoli
haalittavaksi siihen asti, että
muistaen juonenkäänteen erikoisen. Joka
polkee samaa helvetin oravanpyörää
paikallansa.
Mihin sitten muka pyrkiä, pystyäkö edes.Vai
liikeneekö rahkeet niinkään kauas kuin olisi
suotavaa
ajatella? Ensimmäisen ajatuksesi kohtaalla,
mitä katosikaan? Tai, mikä onkaan
vastaus?.. Aikaahan
ei ollut, jahkaamiseen. Mutta senkin
edestä kuunteluun, kuuntelemisiin
joo, löytyy enemmän kuin
tarpeeksi mitään.
Minkä mukana voikaan kantaa. Jä taas yksi
valinnan vara pois
harmeilta, kun ei paljoa kysellä. Mutta
miksi niinkään? Minkä määritelläänkään
uusiksi? Jos jo, vanhat perustat ovat
pitäviä, että kannattavia
sen perusteella. Mikä on myös
onnistuneeksi todettuja. Mutta ei paljoa
aiaka aikailla suurimmaksi
iloksi, joka mölysaasteen keskuuteen
uppoaa ja katoaa senkin mukana. Niin ja!
Kuulevia korvia,
kuuntelemiseen on harvakseeltaan. Hyvinkin
mahdoton määrä tulla toteavana vastaan.
Syöminenkin jää haaveilujen ulkopuolelle,
kun kiireeltään siintää.
Mitä mikäkin onkaan, jää todellakin
hivenen epäselväksi. Mutta, niinhän sitä
sanotaan, että, tieto lisäätuskaa. Tuskatonta
hommaa jos
jotain, yrittää edes tietää jotenkin jotain.
Millä nyt tekisi kovinkaan kummoistakaan.
Kun kaikki muu
työ, joka on tulosta. Pitää saada ensin
hoidettua pois alta. Ja sen jälkeen siirtyä vain
seuraavaan
seuraavaan. Missään kohin ei paljoa auttele
jäädä laskuiltaan
sekaisin.. Että missä mentiinkään. Ja
edeltäväänkään ei pysty kovin jäämään
mietiskelemään. Että kuinka sitä taasen
toimittiinkaan.
Toisaalta ajateltuna, missä pitääkin olla
menossa mukana varmasti.
Sen miten pääseekään
liikahtaan, kaiken kansan keskeltä. Kerta
heitolla ummessa soutelua, ettei pitemmälle
kerkeä edes
kalaan.
Uskomuksin jaellaan rautaisella järjellä,
informaatioähkyn saakka, ettei siitä niin
sanotusti elämän
koulusta tule kuin unelma. Mikä tosin taakse
jää muille kuljettavaksi, että oletko varma
jalan sijasta.
Istuminen, missä joutuukin viettämään
enemmän aikaa kuin onkaan käytettävissä?
Mihin asti
ylipäätänsä kerkiäisikään, kaiken
mahdottomuuden tiellä. Jonnin
joutavuudetkin rupeavat
kuulostamaan hyviltä ajatuksilta, mutta
minkäs teet työrupeaman edessä. Johon ei
ole osaa eikä
arpaa olla mukana. Mutta, skarppina on
pysyttävä. Jos milloisenkaan tulevaa eteen
nähtynä.
Missä sitten pitääkin olla mukana komeina
laukkoina, palkeena paikallaan. Kurkku voi
jäädä hitusen
kuivahkaaksi kaiken likkumisen kohtaalla,
mutta kahvia juodaan mahahaavaan asti
että vellottaa.
Tupakista puhumattakaan, sauhut jäävät
melko kytysiksi.
Teet mitä teet, mutta imtä vastaisitkaan
silloin toisaalle? Ettei kysymys tyngäksi jäisi.
Ja ajattelut on jo
ajateltuja ajatuksia. Millä tekisi sitten
hivenen jotain joka profiittia poistaa, mutta,
vain yhteen suuntaan
kannattavaan. Minkä eteen näkisi vaivaa?
Vain sen verran, ettei omaa aikaa syötäisi
sen puolesta
enempää kuin onkaan. Mitäpä sillä muulla,
kun mitä kaikkialla onkaan jo. Osaatko
tehdä selvää
valintaa, joita ei sittemmin peruuteta. Eikä
takaisin ole revansellista mahdollisuutta.
Vaan, etiäpäin on
mentävä. Epävarmuus vain suurimpana
seuralaisena, mihinkä sitten luottaakaan.
Onko se sijoitus,
vai tuulesta temmattua riskien ottoa.
Kohtaamisia monenlaisia, minkä varaan
heittäytyä vain. Ettei
aina yksin tarvitsisi olla ja tallustaa,
suurimpaa osaa ajastaan, omalla ajallaan.
Yrittämistä yrittämistä taasen on senkin
edestä, keiden kanssa
keskustella. Mutta toisaalta harvoimpa
sitä tietääkään, että kenen kanssa sitä
saattaakaan päästä juttelemaan.
Tosin, vain! Hyvää kannattaa
odottaa väitetysti. Ja sitäkään ei koskaan
tiedä, kauanko siihenkään menee, tai mitä se
onkaan.
Tilanteiden mahdottomuus tosin tuo omat
kuvionsa esille, joiden setviminen onkin
sitte oma
ongelmansa, ja että liikeneekö niihinkään
aikaakaan. Taasen kerta kun, sekä ne
deadlinet vaihtaa
paikkaansa.
Millä kululla perässä pysymisen sijalle, ei
paljoa auta miettiä. Mihin se silloin
menikään, ja minkä
vuoksi? Eikä paljoa auta kuin nostaa jalkaa
toisensa eteen. Että edes mitään saisi
aikaansa.
Toisaalta, miten se optimointi menikään?..
Kaikkialle pitäisi keretä, kaikkeen ei
myöskään se kullattu aika riitä.
Voi toki delegoida, mutta kuinka
silloin kaikki meneekään? Muita
mutkitta helpommaksi, ennemminkin
helpotusta työmäärään
suunnattomaan. Mikä joskus huomaa
viljaa kattavaa.
Yksinkertaisuus kunniaan! Ja pitkälle
pääseminen on pötkittyä, ilman
taukoja, ilman vaikeampia vaikeuksia.
Seuraan toki pinttyy paljon
muita, mutta harvoin heitä, ketä
ollakaan.
Pidot! Ne silloin vat huikeimmat.
Muistettavimmat, sekä mieleen
painuvimmat. Hetken verran
timanttisia keskusteluita, sitten on jaksettava
etiäpäin. Toiseen uusia kohtaamisia vanhojen
tuttujen
kera. Yksin-olon hyviä puolia! Tuskin
tarvitsee yksinäisyyttäkohdata kuin harva
se päivä, mutta! Yksin
ei mitään tarvitse taittaa.
Tarpeettomuudet huomioon otettava,
mitä jääkään matkasta? Tai toisaalta, mitä
matkaan tartuukaan,
yleishyödyllistäkään?

Jumalaksi käsikirja

Monelle varmasti, todella iso
kysymysmerkki... Että mitähän
ihmettä?
Ja ihme hyvinkin! Mitäpä muutakaan.
Mutta asiaan!
Aihe, ei ihan niin puhuttu.
Senkin edestä ollaan ennemminkin..
Hiljennetty? Miksi edes..
Vai pelätäänkö sittenkin siis, ettei olekaan
sitä, mitä kuvitteleekaan?
Miksi kuvitella.?. Kun pitäisi olla ja elää! Siinä
samalla. Tehden
ihmeitä kaiken aikaa, kunhan kerkiää.
Ihme päivässä, pitää mielen kirkkaana.
Eikä sillä!
Kaikkia maailman ihmeitä kun, ei olla vielä
lähellekään saatu
aikaiseksi.
Ja!
Kaikkiin ihmeisiin... ei valitettavasti aika riitä.
Vaikka.
Kaikki niin alkaisivat miettimään.
Eikä se ole pääpiirre, että pitäisi kaiki ihmeet
saada toetutettua.
Mutta! Perspektiivillä ajateltuna.
Ihme, miten tapahtuukaan?
Lähtökohtaisesti,
on se jokaiseen rakentunut,
ennemminkin iskostettu
kaikille,
jokaiseen kanssakulkijaan.
Että! Jokainen voi niitä
tapahuhtaa.
Ainoana vain, ainoa este on...
Sinä itse. Vain sinä itse päätät,
haluatko tehdä ihmeen vai et!
Tai olla toteuttamassa sitä,
joko myös, osallisena
auttamassa.
Ihme pelkästään, kuuluu vain
sivutuotteisiin,
kyseisen työnkuvan puolesta.
Miksi ei siis, mielikuvitus ole,
hyödyllinen työkalu.
HUOM!
"Se on vain mielikuvitusta".
Ja niin,
Joku estää taas ihmeisiin
ryhtyjää.
Lähinnä aivojen
aktivoitumista siihen,
että monet näkymättömät asiat,
ovat enemmän eläviä toisille.
Mutta,
Todella isona miinusmerkkinä onkin...
Että todisteita pitäisi olla,
jossain määrin.
Milloinka taasen..
"Oma kehu haisee"
Kuuluisi hyviin sanontoihin.
Niin ja! Ihme,
on edelleen jokaiselle suotu ominaisuus.
Joka myöskin on omanlainen ihmeensä.
Mutta! Ihme, ei ole se tärkein työkalu
millä voi aikansa kuluksi
vaikka leikiä,
työskennellä, elää, olla, jne...
lista onkin sitten lähes loputon.
Joten, ainakin hyvin pitkä.
Siltikin, voi ihmeitään harjoittaa. Siinä
missä meditaatiotaan.
Joka on sitten avustamassa päivän
arkeen.
Tilanteessa,
kuin,
tilanteessa.
Eihän kukaan ole seppä syntyessään.
Tai sitten se! Mikä edes lasketaan ihmeeksi?
Määrittele itse! Ei sen,
sen vaikeampaa pitäisi olla.
Mutta on, määrittelemätön. Ei sen
enempää. Lyhyesti se virsikin on
kaunis.
Jostakin! Se on aloitettava Niin miksi ei
sitten tietämisestä.
Ja siitä kuinka, sitä osaakaan soveltaa.
Mitä sitten pitäisi tietää?
Ainakin se!
Mikä on tietämisen arvoista.
Monet vain saattavat kompastua
yksittäiseen kulmakiveen.
"Tiedätkö luulevasi, vai! Luuletko tietäväsi?".
On siihen myös helpompikin keino
olemassa,
että miten haluaa tietää.
Mutta!
Oletko silloin valmis kohtaamaan kaiken?
Kaiken sen,
mitä pitäisi siis tietää.
Varo vain... Kun on kompallisia ansoja
olemassa.
Siellä,
että,
täällä.
Etteikö hätiköiminen, ja riman alitus..
Tuokin vain sitä itseään. Mutta myöskin
valitettava oikoreittikin on
olemassa.
Tai oikoreitti ja oikoreitti.
Silloin, jos joskus! Täytyy kaiken olla
tietoisessa hallinnassa.
Lähinnä, tiedon määritteet.
Silloin myöskin,
pitää pärjätä omillaan lopun aikaa.
Kun uutta revanssia ei tule, eikä sit
myöskään saa.
Kannattaa siis harkita,
ainakin sen pari kertaa.
Ennen kuin ajatteleekaan oikaisevansa
millään muotoa.
Miksi edes kiirehtiä, valmiissa maailmassa.
Kun kiirehtivän ajan voi käyttää paljon
mieluummin.
Esim:
Perehdyttämään itsensä siihen,
mitä lukeekaan.
Turhaa kun ei ole,
mennään sillä.
Eikä sekään mitään kerro,
on vain oleva asia.
Mitä ei voi sivuuttaa.
Etteikö myöskin,
ole myös vaikeuttava tekijä kaikkien
keskuudessa.
Mikä vaikuttaa kaikkeen,
turva-asiat voi setviä selviksi,
lähinnä itselle.
Voi sen kieltää, mutta! Mihin asti on valmis
itselleen valehtelemaan?
Ettei sitten tulisi omatunnolle lisää
kannettavaa arjen harmauteen.